Mitä Kansan vaaliliitolle kuuluu? Valmistaudutteko (eduskunta)vaaleihin? Missä muodossa, rekisteröitynä puolueena vai muunlaisena listana? Keräättekö nimiä rekisteriä varten, miten homma etenee? Entä sisältökysymykset, ohjelma, menettelytavat? Keitä on mukana, keitä ihmisiä, mitä järjestöjä?
Täysin tietämättömänä yllä olevien kysymysten suhteen esitän pari näkökohtaa:
- Nimi Kansan vaaliliitto on erinomainen. Sellaista liittoa oikeasti tarvittaisiin.
- Nykypuolueiden ja Tuija Braxin johdolla säädetään valtakunnallinen äänikynnys vuoden 2015 vaaleista alkaen. ’Kansan vaaliliitot’ voisivat nyt näyttää mitä kynnysihmiset ovat estämässä. Politiikan stabiloijat, kansalaislähtöisen ajattelun torjujat, muurien rakentajat, politiikan monopolisoijat, nämä braxit.
- Nettisivultanne ( http://vaaliliitto.fi/ ) löytyy toki ohjelmallinen teksti, josta poimin minua miellyttävän kohdan:”Progressiivinen verotus on mielestämme säilytettävä ja suurten pääomatulojen verotusta korotettava. Pienten palkkatulojen verotusta on kevennettävä ja lyhyetkin työsuhteet on saatava sellaiseen asemaan, että niiden tekemisestä ei rangaista.” - Katainen, Kiviniemi ja vihreät hehkuttavat ekologista verouudistustaan ja ’modernisaatiota’. Sen sisältö ja vaikutukset ovat läpinäkymättömät ja piiloiset, kaikesta ei puhuta eikä välitetä (esim. yritysten Kela-maksun poisto ja sen kompensointi energiaveroilla = yksi piilotie kohti tasaveroa, sosiaalisten näkökohtien piilottelu).
- Politiikan avoimuus, läpinäkyvyys, politiikan piilottelevan kielen ja vaikenemistaktiikkojen avaaminen - näihin tarvitaan tekijöitä. Esim. vasemmistolle tuloeroja ylläpitävät työeläkkeet ovat pyhä asia, mistä ei vahingossakaan sanota moitteen sanaa. Entä moittiiko yksikään nykypuolue työmarkkinajärjestöjen sosiaalitupoa, eduskunnassa vihreitä myöten kehuvat säätämiään sosiaalitupolakeja, esim. työttömien aktivointi ja perusturvan ehdollistus.
- Politiikkaan tarvitaan uutta kieltä, uusia sanoja, uusia katsantokulmia (tavallaan uusia teorioita).
- Politiikan, tieteen ja kansalaisten lähentäminen. Nykypuolueille tämä on aivan outo haaste. Kun eduskunnassa asialistalle tulee tiede tai kulttuuri, niin sali tyhjenee alle sekunnin. On siinä eduskunta.
Kirjailija työstää absurdin ymmärrettäväksi, sanoo Albert Camus (Parnasso 3/10). Tässä teille, kirjailijat, kolme absurdia teosta: Kiviniemen hallitusohjelma, Hetemäen veromietintö ja Eurooppa 2020.
Euroopasta on määrä tulla älykäs ja Suomesta eheä. Mikä on tällaisen puheen uskottavuus? Miten avata ohjelmien absurdius?
Vuosien ajan Euroopan johtajat - yliopistojen rehtoreita myöten - hokivat Lissabonin strategiaa, maailman johtajuutta. Ne puheet haihtuivat taivaalle. Nyt johtajilla on pieni hätä, Suomessakin hokevat, kuinka emme tiedä missä olemme.
Euroopassa on äly välkkynyt ennenkin: Perikleen Ateena, Medicien Firenze, Danten eepos, Maxwellin sähkö, Rutherfordin ydin.
Tänään Eurooppa sanoo luovansa älykkään talouden. Strategian omistajuus on valtioiden päämiehillä, Eurooppa-neuvostolla, mediceillä.
Eurooppa 2020 on runsauden sarvi. Poimimme muutaman älykkyysnäytteen:
Aiemmissa koettelemuksissa haasteisiin vastattiin luomalla sisämarkkinat ja yhteinen raha. (Vertaa nykytilanne: Piikki auki, EKP.)
EU:sta tehdään älykäs talous. (Ei Älyn Taloa vaan talous.)
Ihmisiä voimaannutetaan työmarkkinoille. (Ei siis ihmisinä sinänsä vaan työmarkkinoille).
Tieto- ja viestintäteknologian maailmanlaajuisessa kysynnässä on kyse 2000 miljardin euron markkinoista, vain neljännes tulee eurooppalaisilta yrityksiltä. (Tätäkö on tieto, viestintä ja vuorovaikutus - markkinataistelua.)
Luodaan teknologia, jonka avulla vanhukset voivat asua yksin ja olla aktiivisia (sisältyy innovaatiounioniksi nimettyyn lippulaivahankkeeseen).
Varmistetaan insinöörien riittävyys (tieteen tai taiteen tutkijoita ei tarvita).
Yliopistojen suoriutumisesta ja tuloksista tehdään vertailuanalyysejä.
Verkkosisällöille ja -palveluille luodaan sisämarkkinat. ( = Sanoma-yhtiön Euroopan valtaus jatkukoon.)
Suoritusstandardeja ja markkinalähtöisiä välineitä: päästökauppa, energiaverot, tuet, julkiset hankinnat.
Teollisuudelle varmistetaan tehokas pääsy sisämarkkinoille ja kansainvälisille markkinoille.
Teollisuuden, ammattiliittojen, tiedeyhteisön ja kuluttajajärjestöjen kanssa luodaan yhteinen analyysi siitä, miten säilyttää vahva teollinen pohja ja osaamispohja. EU johtamaan maailmanlaajuista kehitystä.
Työvoimapotentiaali on hyödynnettävä täysimääräisesti.
On taattava työntekijöiden ja kuluttajien luottamus. (Siis vain luottamus. Meidät määritellään työntekijöiksi ja kuluttajiksi, lokeroidaan. Keitä ovat toimijat?)
Hyödynnetään ja vahvistetaan yhteistyötä työmarkkinalaitosten välillä. (Siis laitokset)
Työmarkkinaosapuolet otetaan koulutustarjonnan suunnitteluun. (Entä vapaa tiede, vapaa taide, yliopistojen autonomia, kansalaisten vapaus, perustuslaki)
Palveludirektiivin täysimääräinen täytäntöönpano.( = Lähiyhteisöllisen vanhushoidon hajoaminen MedOnen, Careman, Esperin, Mikevan toimesta jatkuu, hoitokuukauden hinta 4000 euroa. Kenellä on halua saati varaa maksaa? Kuntien tai Kelan kautta meidät pakotetaan maksamaan. Lähiyhteisöllisyys, vuorohoito ja omaishoito? Kiviniemen hallitusohjelman eheys, tätäkö se on.)
Maailmanlaajuinen kasvu avaa uusia mahdollisuuksia eurooppalaisille viejille ja mahdollistaa elintärkeän tuonnin kilpailukykyisen saatavuuden ( = imperialismi)
Voimakkaasti kasvavien talouksien keskiluokka tuo tavaroita ja palveluja, joissa EU:lla on suhteellinen etu. ( = laskelmointia, ihmisten jaottelua, hyödyntämistä - Euroopan älykkyyttä)
EU:n yrityksille turvataan parempi pääsy markkinoille, WTO ym.
Julkisten hankintojen markkinat pidetään avoimina EU:n laajuisesti. (Vanhusten hoitosuhde muuttuu volatiiliksi vaihdannaksi, hoitopörssiksi, elätemarkkinoiksi, pelontunteeksi.)
Euroopan älykkyys välineellistää ja lokeroi ihmisiä. Eurooppa on kansalaistensa ja ulkopuolisen maailman hyväksikäyttäjä.
Eurooppa ei ole älyllisesti globaali. Euroopan selviytymishorisontti on se itse, ei ihmiskunta eikä maailma ihmisineen. Rajattua älykkyyttä, itse asiassa epä-älyllisyyttä. Juuri samaa on myös Kiviniemen hallitusohjelma: kuinka Suomi selviää, selviytymisen elementit, selviytymisen ura, Suomi hyödyntää maailmantalouden elpymistä, Suomi on syytön lamaan jne. Ei erityisen korkealentoista kieltä, ei sosiaalisesti analyyttistä eikä innostavaa.
Eurooppa kuolettaa vapaan tieteen. Se vaatii ”yhteistä analyysiä” teollisuudelta, ammattiliitoilta, kuluttajajärjestöiltä ja tiedeyhteisöltä ja jopa niin että tutkimusintressi, tutkimustehtävä ja tavoiteltu tulos on ennalta annettu. Äärimmäisen röyhkeää, epälegitiimiä, tuomittavaa, vastoin Suomen perustuslakia, vastoin alkeellisinta tieteen moraalia.
2020 -strategiassa vilahtaa tuskin kertaakaan sana vapaus. Kulttuuri ehkä kerran sivulauseessa. Tällaista on eurooppalainen nyky-älykkyys, ei sijaa vapaudelle, ei tarvetta kulttuurin virittävyydelle, ei tieteen kriittisyydelle. Niiden sijaan strategia hokee markkinoille pääsyä ja saatavuutta. Sata tai pari sataa vuotta sitten silloiset älyköt (Millit ja muut) perustelivat yhteiskuntien ylösrakennusta vapaudella, tänään ei edes retoriikan tasolla. Tämä kertoo vallan itsetäyteydestä ja sokaistumisesta. Suomessa jopa perustuslaki tuntee monia vapauksia. Unohtuvatkohan ne siellä Eurooppa-neuvoston käytävillä? Poliittinen ja juridinen vastuu!
Eurooppa on instituutioiden, laitosten Eurooppa, koteloitunut. Työmarkkinalaitokset - sana on virhe potenssiin kolme. Eurooppa ei ole ideoiden kehittelyn tyyssija. 800-luvulla Bagdadissa oli Viisauden Talo, oli niitä muitakin. Eurooppa ei ole Viisauden Talo, pelkkä talous. Eurooppa ei ole Maxwell. Täällä tähytään markkinoita.
2020-strategiasta Euroopan Parlamentti antaa lausunnon, siis vain lausunnon. Parlamentti lausui:
Voidakseen paneutua suureen ja kasvavaan työttömyyteen EU:n on toteutettava kunnianhimoinen sosiaalinen ohjelmansa, johon sisältyy toimet köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjumiseksi, koulunkäynnin keskeyttämisen vähentämiseksi ja elinikäisen oppimisen edistämiseksi.
Entäs se Suomen eheys?
Kiviniemen hallitusohjelma elää irrallistuneessa, esoteerisessa maailmassa: pankit, rahoitus, selviytymisura, edelläkävijämarkkinat, kehykset. Pilvissä tai maan mudassa möyryävän koneen hoitoa. Ei sanaakaan tuloeroista, köyhyydestä, reunautumisesta, kulttuurista, sivistyksestä, tieteestä, taiteesta, yliopistoista, kansalaisten omaehtoisuudesta vaihtoehtona edustuksellisuudelle. Kiviniemi ei innosta, ei eheytä. Hetemäen ryhmä ehdottaa samaan aikaan verojen siirtoa:
Puolueet peräävät yhteiskunnan vakautta ja kansallista eheyttä (referaatteja lopussa). Omassa kotipesässään ne murentavat eheyden. Eduskunnan takuupalkkaisille ei makseta kaikille muille tulevaa yleiskorotusta.
Tämä on ehkä ensimmäinen kerta Suomen työmarkkinahistoriassa, kun ”yleiskorotus” ei olekaan yleinen. Olennaista on tunne- ja kokemustaso, ei välttämättä raha, vaikka rahallinenkin vaikutus on elinikäinen. Yleiskorotuksen piiristä poistetut eivät kuulu joukkoon, eivät yhteiskuntaan ja heitä halvennetaan. Löytyykö Suomen työmarkkinoilta toista tällä tavalla ulosheitettyä joukkoa?
Suomen ay-liikkeen historiassa tämä on käännekohta, ehkä ay-liikkeen lopun alku. Eikö ay-liikkeen keskeinen vaade ole ollut yleissitovuus? Mitä se tarkoittikaan, kenen yleisyyttä? Mihin periaate katosi? Ay-liike ei aja universaalioikeuksia (’hyvinvointivaltio’).
Ay-liike on osallistunut yhdenvertaisen kansaneläkejärjestelmän murentamiseen jo 50 vuotta. Ay-liike on estänyt perustulon kehittämisen kytkemällä sen ansiosidonnaisuuteen (sosiaalitupo). Ay-liike torjuu eläkekaton (Hyssälän todistus eduskunnassa). Nyt ay-liike heittää osan jäsenistöään yhteiskunnasta ulos. Tämä on kauaskantoisin käänne Suomen ay-liikkeen historiassa kautta aikain. Ay-liikkeestä on tullut isotuloisten etujärjestö, joka asettuu muita vastaan.
Isotuloisuus ja ulosheitot kristalloituvat juuri nyt eduskunnan virkaehtopolitiikassa, kirkastajina eduskunnan ”työmarkkinaosapuolet”, henkilöstöpuolella Eduskunnan virkamiesyhdistys EVY. Demokratian kehto eduskunta on tiennäyttäjä kansallisen eheyden murentamisessa.
Valtion työyhteisöjen tilaa, takuupalkkaisuutta sen osana on katsottava syntyhistoriastaan käsin. Valtiolle luotiin virkakunnan sisäisin toimin, osin tupoperusteisesti uudet palkkausjärjestelmät. Ennen sitä valtion henkilöstö oli keskenään melko yhdenvertaisessa asemassa ja kansakunnan (tavallaan) universaalipalvelijoita. Palkkausjärjestelmää välineenä käyttäen valtion työyhteisöt yksityistettiin sisäiseltä päätöksenteoltaan. Virastojen päälliköt käyttävät palkkavaroja (verovaroja) tosiasiassa kuin yksityisiä varoja, itsellisesti. Tämä on voimakas poliittisen piilo-ohjauksen väline, ulkopuolisille näkymätön. Miten työ pitää ymmärtää, oikea suoritus, laatu, tulos, millaisia kantoja otetaan ja kerrotaan julkisuuteen, kaikki tämä on päälliköiden maailmankuvan varaista ja yksin heidän vallassaan. Mikä ei istu päälliköiden maailmankuvaan, löytyy tuota pikaa takuupalkalta.
Uunituore esimerkki:
Valtio (VTV) syyllisti kehyskuntalaiset ja omakotiasujat liian kalliisti asuvina ja ilmaston tuhoajina. Mikä oikeus valtiolla on meitä syyllistää? Syyllistäjät ylentävät ja puhdistavat samalla itsensä. VTV:n kannanotto oli kansanosaa loukkaava ja siinäkin mielessä poliittinen. Mieleen tuli 1930-luku, jolloin Saksanmaalla syyllistettiin kansanryhmiä. Tällainen ’oikea’ poliittinen kannanotto palkitaan hyvällä palkalla ja viikkokausien matkoilla. Eikö tällaista pitäisi kutsua piilokorruptioksi?
Virastojen johto monopolisoi poliittisen vaikuttamisen (pohjimmiltaan sitä on kaikessa työssä) rajoittaen sitä muulta henkilöstöltä. Valtiolle on muotoutunut suppea ja erittäin hyvin palkattu virkamieseliitti, joka pitää muuta henkilöstöä pelossa ja hiljaa. Tällaisen asiaintilan luominen oli ja on palkkausjärjestelmämuutoksen, voinee sanoa, ainoa tarkoitus. Se on erittäin poliittinen teko. Eivät kansanedustajat aiheetta kummastele virkamieseliitin valtaa. Meidän muiden haastava tehtävä on kiertää tuo portti ja avata se.
Eivätkö poliitikot tiedä, ole tietävinään vai ovatko piilotyytyväisiä siihen, miten valtion työyhteisöjä johdetaan, miten monoliittista ja tukahduttavaa valtion virastoissa voi olla? Aiemmin oli väljempää luovassa mielessä. Byrokratisoitu ja keskitetty johtaminen tukahduttaa kaiken sen hyvän mitä Kokoomuksen ja Keskustan kannanotoista löydämme (referaatit lopussa):
uusia ajatuksia työelämään, uusi oppimisen kulttuuri, erilaisuus,monenlaisuus, kaikkien hyödyntäminen, hallinnollisen byrokratian muuttaminen älykkääksi, henkinen yhteisöön kuuluminen, kaikkien osallisuus ja työn sisältöön vaikuttaminen, uudet oivallukset, sosiaaliset suhteet, innovatiivisuus ja ihmisen kokoisuus.
Takuupalkkaisten jättäminen yleiskorotusten ulkopuolelle tulehduttaa ilmapiirin ja luo vihaa. Takuupalkkaisuuden takaa löytyy usein piilevää poliittista, älyllistä tai muuta syrjintää. Mihin tämä kierre johtaa? Masennukseen, työkyvyttömyyteen, irtisanomisiin, ennen pitkää tapahtumiin joita voi luonnehtia ilmaisulla kevät 1917.
Nuorten syrjäytymisestä ollaan huolissaan. Syrjäyttäminen työelämässä ei poliitikkoja kiinnosta, kaikkein vähiten eduskunnan työelämävaliokuntaa. ’Työurien jatkaminen’ ja ’työelämän kehittäminen’ ovat tyhjiä hokemia. Mikä on päällikkövirastojen yhteiskunnallinen oikeutus, tuhansia ihmisiä henkisinä orjina. Äänestämisellä kerran neljässä vuodessa ei ole pisarankaan merkitystä arkiorjuuden rinnalla. Työpaikkademokratian elvyttäminen.
Ihmisiä pidetään pelossa, lannistetaan ja irtisanotaan. Samalla tavalla lannistettiin ja lyötiin maahan torppareita 100 vuotta sitten. Mihin se johti? Kevään 1917 tilanne.
Millaista tuottavuutta te haette? Tuottavuus ei synny urauttamalla, robottimaisen kapeilla suorituksilla, ei pakottamalla, ei lannistamalla. Tuottavuus syntyy kuplinnasta, vapaasta keskustelusta, ideoinnista, työn sisältöön aidosti vaikuttamisesta, innostumisen mahdollisuudesta, moniarvoisuudesta, erilaisuudesta, perusturvan tunteesta, yhteishengestä, ideoiden ja innovaatioiden avoimuudesta, arkipäivän demokratiasta. Alla olevat Kokoomuksen ja Keskustan kannat ovat periaatteessa juuri oikeanlaisia.
Valtion tuottavuusohjelma rakentuu ihmisvihalle. Tällainen valtio ja talous kulkee kohti loppua. Sinänsä valtion saisi yksityistää, mutta - tämä on oleellisinta - silloin pitää yksityistää myös päälliköiden palkat. Kun valtion työt on jo sisällön suhteen yksityistetty, ei päälliköillä ole enää legitiimiä oikeutta maksattaa palkkojaan valtiolla, kansalla. Ansaitkoot palkkansa kuin yrityksessä, jos pystyvät.
Syrjäytyneen kustannus yhteiskunnalle on miljoona euroa, valistaa VTV. Jos eduskunnassa on takuupalkkaisia (syrjäytyneitä) viidennes ja sama suhde pätee koko väestöön, niin syrjäytyneitä on miljoona. Syrjäytymisen kokonaiskustannus yhteiskunnalle on miljoona kertaa miljoona eli 1000 miljardia euroa. Näin edullista työpolitiikkaa avaa ja ylläpitää Suomen eduskunta.
Lapsilisät, sosiaaliturvat, eläkkeet ja muut on kiinnitetty indeksiin, inflaatiosuojattu. Samaan aikaan meidät ulkoistetaan indeksien (yleiskorotuksen) ulkopuolelle. Vihayhteiskunta, kuka vastaa seurauksista?
Entä populismi? Eikö populismia ole suurten palkkojenne ja jokavuotisten prosenttikorotustenne esittäminen yleisenä etuna sekä valheellinen yleiskorotuksesta puhuminen?
Seuraaviin eduskuntavaaleihin tarvitaan indeksittömien ehdokaslista.
Eduskunnassa on sentään yksi eduskuntaryhmä, joka ei ole ryvettynyt kansliatoimikunnassa (virkaehtosopimus) eikä orjalakeja säätävässä työelämävaliokunnassa. Tähän ryhmäänkö meidän on turvautuminen? - Timo Soini, ryhdy sinä indeksittömien puolustajaksi.
Keskustan poliittinen kannanotto ja tavoiteohjelman luonnos:
Kansanliikkeellämme on ollut merkittävä rooli kansallisessa eheyttämisessä.
Yhteiskunnallisten rakenteiden tulee tukea kaikkien yksilöiden mahdollisuutta olla yhteisöjen osallinen ja toimiva jäsen. Yksilön kokemus paikastaan yhteisössä rakentuu koko hänen elämänkaarensa ajan. Nuorten syrjäytyminen on estettävä.
Hyvinvointi ja tuottavuus lisääntyvät, kun työssä syntyneet uudet oivallukset otetaan organisaatioissa käyttöön. Osallisuus ja työn sisältöön vaikuttaminen edistävät myös työelämässä pidempään jaksamista.
Työpaikan sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Keskusta haluaa ”ihmisen kokoista ja näköistä” työelämää. Työn sisältö ratkaisee, haluaako ihminen jatkaa työelämässä virallista eläkeikää pidempään. Työurien pidentyessä tarvitsemme innovatiivisen otteen säilymistä työelämässä.
Kokoomus (puoluekokouksen kannanotot):
Suomessa tarvitaan uusia ajatuksia. Osaavat ihmiset ovat tärkein voimavaramme. Suomesta on rakennettava kasvuun ja kehitykseen innostavan yhteiskunnan mallimaa.
Suomeen tarvitaan uusi oppimisen kulttuuri, joka perustuu vuorovaikutukseen sekä elinikäiseen oppimiseen kouluista työpaikoille asti.
Erilaisuus on vahvuus. Suomea tulee kehittää monenlaisten osaajien yhteiskuntana. Osaamisen eri alueita tulee arvostaa, koska yksipuolinen osaaminen ei riitä kehittämään koko yhteiskuntaa tasapuolisesti. On hyödynnettävä kaikki käytössä oleva osaaminen.
Hallinnollinen byrokratia on muutettava ”älykkääksi”. Suomi tarvitsee tällaisia menestystarinoita.
Kannustamme ihmisiä kehittämään osaamistaan ja ajatteluaan. Meidän on löydettävä avaimet uuden, tulevaisuuden työn luomiseksi Suomeen.
On määriteltävä uudelleen, mitä hyvinvointi tarkoittaa ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat. Myös henkisen hyvinvoinnin tärkeys on näkemyksemme kulmakiviä. Kokoomuksen tehtävä on parantaa jokaisen ihmisen hyvinvointia.
Työ on mahdollisuus toteuttaa itseään, ei pelkkä velvollisuus. Emme saa menettää yhtään ikäluokkaa, saati sitten sukupolvea syrjäytymisen vuoksi.
Ihmiselle on tärkeätä tuntea olevansa tarpeellinen ja osa yhteisöä. Työnteosta, yrittämisestä, opiskelusta ja ahkeruudesta palkitaan ja niihin kannustetaan sekä taloudellisesti että henkisesti.
Miten voi sijoittaa sosiaalista hyvää tuottaen, maapallon ekologiaa edesauttaen, maailmaa kaunistaen, ylipäänsä mielekkäästi?
Aiempi kokemus tekee epäuskoiseksi. Sukupolvet pakotettiin maksamaan asuntoa ikään kuin asuminen olisi elämän tehtävä. Nyt Finanssialan Keskusliitto siirrättäisi samat asunnot pankeille piskuista eläkesuoritusta vastaan. Näinkö meitä kierrätetään?
Entä pankkien itsensä kehitys? Postisäästöpankki - Postipankki - Leonia - Sampo - Danske Bank - Nordea - Björnia - karhula. ”Ei rahaa köyhille eikä rikkinäisille perheille”, sanoo Björn Wahlroos. - Ei rahaa pankeille, olkoon puolestaan meidän mottomme.
Postipankista soitettiin. Kun en ole Matti Vanhasen oppilas, en kuluta mitään, en liiku autolla vaan pyörällä, ruokalasku 30 euroa viikossa, velat maksettu, niin pankkikin kiinnostuu. Pankin sytykkeestä aloinkin pohtia sijoittajan uraa!
Bricetit ja oligarkit
Leoniapankki tyrkytti kehittyvien maiden arvopaperia (BRIC-maat: Brasil, Russia, India, China). Paperin tuotto olisi sidottu bric-indeksiin, pääoma maksettaisiin takaisin 2015. Bric-maiden kasvuennuste on 3 tai 4 % tai enemmän.
Sanoin ei. Liian pitkäpiimäistä, liian passiivista. Pitää olla omakohtaista otetta ja toimintaa. Toisekseen: Foxconnin itsemurhat, Venäjän oligarkit, Amazonin sademetsät, Intian maaseutu - tuotto olisi nyhdetty näistä. Siinähän tulisi osalliseksi rikoksenomaiseen toimintaan. Eikö maailma enemmänkin kaipaa henkistä ylöskohotusta, lönnroteja? Mieluummin alan kerätä runoja, sijoitan runot kohdalleen, laadin kalevalan, Intialle vedan.
Ps-säästäminen - ihana innovaatio
Leonia-pankissa tätäkin tarjoilivat. Olin jo hurahtaa. Ps-tilin kummallisuuksista voisi puhua sivukaupalla. Tutkin asiaa, luin lait, hallituksen esityksen, eduskunnan mietinnöt, talouslehtien ja Finanssivalvonnan infot.
Mikä on ps-säästämisen idea ja asemointi? Ensin oli demokraattinen ja yhdenvertainen kansaneläke (rippeitä vieläkin). Sittemmin korporaatioiden itselleen nikkaroima työeläke tel on syövän lailla levittäytynyt jo 50 vuoden ajan. Ps-säästämisen sanotaan ’täydentävän’ aiempia eläkemuotoja. Ideologinen piilotavoite, ehkä ei aivan vähäinenkään on murentaa tel:n moraalista pohjaa, yksityistää ja siinä ohessa lihavoittaa pankkeja. Samaa yksilöllistämistä mitä ovat palveluseteli, terveystili, henkilökohtainen hiilijalanjälki ym.
Ps-tilin verohyöty on olematon. Tämän totesi myös Eeva Liljeblom raportissaan TEMille. Verohyöty voi kääntyä negatiiviseksi, jos pääomavero nousee. Jos ps-rahat sijoittaa korkeaosinkoisiin osakkeisiin, niin verohyöty voi jälleen kääntyä negatiiviseksi (osinkojen veroprosentti noin 19, ps-varojen vähintään 28).
Kuka päättää ps-varojen sijoittamisesta: säästäjä vai pankki? Laista tai Fivan ohjeista jäi epäselvä kuva. Pankissa kerrottiin, että säästäjä päättää.
Entä pankin varainhankinta? Yleensä sillä on kustannus, korko. Ps-varat ovat pankille korotonta varainhankintaa, monet perivät jopa kuluja säästäjältä eli korkoa toisinpäin. Lain tarkoitus onkin lihavoittaa pankkeja, kertoo hallituksen esitys. Pankit pelastettiin 1990-luvun lamasta sosiaaliturvaa heikentämällä. Pankit pelastettiin 2008 lamasta, leikkauksista uhotaan juuri nyt (sailas, ek). Pankit pelastettiin Kreikan kriisistä ilman vakuuksia (ministereiltä puuttuu asiantuntemus, kirjoitti kuntien takauskeskuksen johtaja Heikki Niemeläinen, HS 24.5). Vihreä porvarihallitus on Suomen pankkipuolue.
Entä jos ps-säästäjä huonoilla sijoituksillaan hukkaa kaikki ps-varansa. Säästöhetkellä saatu veronalennus jää pysyväksi. Valtio siis kattaa tappiosta 28 % (pian varmaan 30). Tässäpä onkin idea! Ulkoistetaan sijoitustappiot veronmaksajille, eikös tämä ole tuttu idea muustakin yhteydestä. Käymme rohkeiksi ps-sijoittajiksi, kaikki rahat Nokian osakkeisiin. Yhtiön konkurssissa valtio on jo etukäteen kuitannut tappiostamme 28 - 30 %.
Ps-rahat ovat kiinni kymmeniä vuosia, säästäjän iästä riippuen. Milloin tahansa voi ilmaantua parempaakin rahan tarvetta.
Ps-säästämisen ideana on vietellä ihmisiä osakesäästäjän ohentuneeseen maailmaan. Säästäjä tuijottaa papereita, lukuja, ruutua. Maailman substanssiin sinulla ei ole osaa eikä arpaa. Substanssin muovaajat (yritykset) ovat toisaalla. Olet paperoitu, tiliöity, johdannaistettu. Sinun ei tarvitse nähdä verisiä käsiä. Asian puki sanoiksi jo vuosisata sitten Olof Lagercrantz kirjassaan Ensimmäinen piirini.
Osallisuus maailmaan, mitä kautta?
Sijoittajan maailma on ohentunut, etäännytetty, vieraannutettu. Sijoitat UPM:n tai Enson osakkeisiin suoraan tai ps-tilin kautta. Yhtiöt valtaavat eteläisen Amerikan maita väkivalloin, karkottavat asukkaat kumiluodeilla slummeihin, köyhyyteen ja osattomuuteen. Ehkä et tiedä tästä mitään, ehkä et välitä, seuraat pörssikurssia voittojen kotiuttamiseksi. Teet(kö) itsesi osalliseksi rikoksenomaisiin toimiin, plantaasien monokulttuureihin, biodiversiteetin hävittämiseen, sosiaaliseen suruun. Nokia tuhosi Suomesta alihankkijansa. Eikös itsemurhayhtiö Foxconnin edeltäjä ja pesämuna ollut suomalainen Eimo?
Mitä kautta osallisuus maailman substanssiin rakentuisi? Yhtiöiden sisäinen hallinto, corporate governance. Yhtiölainsäädännön remontti. Finanssimaailman sääntely. Suurten yhtiöiden hajottaminen, iso reduktio, vertaa 1600-luku. Degrowth-talous. Deglobalisaatio. Tai ryhdymmekö bisnesenkeleiksi - ilman rahaa! Teemme nurkanvaltauksia. Olemme aktiivisia omistajia, kehittäjiä. Mitä olisikaan kansalaisten omistajuuspolitiikka? Pitäisikö säätää laki kansalaisten omistajuuden edistämiseksi! Fortum kansalle. Fennovoima kansalle. Ilmaista osakassähköä, Mankala-periaate kaikille! Eettinen sijoittaminen. Ekopankkia yritettiin joskus, se mureni osuuspankkien sisään. Hartwall Capital kertoo kriteereikseen pitkäaikaisen arvosijoittamisen ja hyvän tuoton, kehuu itseään vastuulliseksi yhtiöiden kehittäjäksi, tällaiselle on yhtiön mukaan sosiaalinen tilaus (Kauppalehti 4.6.).
Tel-hörhölät
Kela-maksu oli työnantajille hirveä rasite. Vähintään kymmenkertainen tel-maksu ei ole rasite lainkaan. Vihreä hallitus pelasti työnantajat Kela-kurjuudesta. Eduskunnassa vihreät naiset kokivat ilohysterian, tila jäi pysyväksi.
Yliopistoilta ja kulttuurilta perätään yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Miksi ei kysytä tel-sijoitusten yhteiskunnallista mielekkyyttä? Mitä suurempi hörhölä (elämysteollisuus, kauppakeskukset, flamingot ja libresset), sitä varmemmin rahoittajaksi paljastuu Varma tai Ilmarinen. On tutkittava ja arvioitava Varman, Ilmarisen, Eteran, Kevan ja VERin sijoitustoiminnan vaikuttavuutta, järkeä ja yhteiskunnallista mieltä. Tel-rahastot ovat hömppäkulttuurin selkäranka.
Taloutta ja valtaa on Suomessa keskitetty tel-rahojen turvin. Tel-rahastot ovat noin 120 miljardia (kotitalouksien pankkitalletukset ovat noin 200 miljardia, toisaalta velat noin 250 miljardia). Tel-yhtiöt estävät välimuotojen kehittymisen ympärilleen. Toimittaja Antti Blåfield kysyy ’Kuka määrää sijoitusmarkkinoilla’ (HS 28.3.2010). Ei saa syntyä Infraa, ei Kairaa, ei Elronia, ei Enfiaa. Varma ja Ilmarinen haluavat sijoittaa ”suoraan” eli pitää vallan itsellään. Tel-yhtiöiden kesken vallitsee kartellinomainen järjestely, jossa ala sopii, mitkä tuotteet päästetään markkinoille.
Talouden kriisit muhivat suuryhtiöiden ja finanssivallan irrallisuudesta suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Suomi ei ole yhtään fiksumpi. Suomen tel-yhtiöt on hajotettava tai vähintään kansanvaltaistettava.
Maailma fiktioina
Sauli Niinistö sanoo talouskriisien syyksi fiktiivisen rahan (Demari 4.6.). Suomessa on kriisiydytty 10 vuoden välein. 90-luvun kriisi alkoi Niinistön mukaan valuutan vapauttamisesta, liberalisaatiosta.
Australialainen taloustieteilijä Steve Keen sanoo:
Kun jokin markkina tuottaa voittoja, hinnat alkavat nousta ja yhä enemmän sijoittajia ryntää hyötymään noususta. Nousu kiihtyy. Sijoituksista saadaan suurempia voittoja velkarahalla. Myös velka tuottaa pankeille hyvin. Hintakupla kasvaa kiihtyvällä vauhdilla, kun voitoilla ei tunnu olevan rajaa ja velkaa riittää. Kupla puhkeaa aina. (Attacin katsaus)
Amerikkalaiskirjailija David Shields: Kirjallisuus on fiktion myötä menettänyt merkityksensä.
- Emmekö me ihmisetkin ole fiktioita, irrallistettuja, tiliöityjä, paperistettuja, johdatettuja. Fiktiivinen raha - fiktiivinen kirjallisuus - fiktiivinen ihminen. Maailma pakenee kuin pankkien elinkaari, postipankista björniaan. Fiktiivinen köyhyys.
Toimintaehdotus
Vedetään omat rahat pois hörhöjen rahoituksesta.
Työeläkejärjestelmä yhtiöineen ja rahastoineen lakkautetaan ja puretaan pois, koska tel pitää yllä yhteiskunnallista eriarvoisuutta tulojen (eläkkeiden) jaossa sekä sijoitustoimillaan ohjaa yhteiskuntaa epävakaaseen seikkailu- ja fiktiomaailmaan.
Ps-säästämisestä poimitaan sen demokraattinen alkio: säästäjän oikeus päättää sijoituskohteista. Säästäjien piirissä aletaan pohtia sitä miten sijoittaa sosiaalista iloa tuottaen, maapallon ekologiaa edesauttaen, maailmaa kauniiksi tehden, mielekkäästi.
Eettisen, ekologisen, esteettisen ja demokraattisen eläkesäästämisen rinnalla eläkemuodoksi riittää kaikille yhdenvertainen kansaneläke. Sitä voisi kutsua perustuloksi. (Vihreät, olemmeko tältä osin samaa mieltä, oletteko tosissanne, uskoako teitä?)
Onko Suomi reilu maa
Onko Suomi reilu maa, kysyy maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki-Mauri Huhtinen (HS 4.6.). Vain reilua maata ollaan valmiit puolustamaan:
”En usko, että kansakuntaa voi johtaa vain talouden mittareilla ja markkinaretoriikalla. Me tarvitsemme nyt henkisiä suunnannäyttäjiä, uusia runebergejä, snellmaneja, mannerheimejä tai kekkosia. Johtajuus on kriisissä kaikkialla maailmassa, koska valta on paennut kasvottomiin ylikansallisiin systeemeihin.”
Maailman Pen-klubin kanadalainen puheenjohtaja John Ralston Saul kirjoitti kirjan Fair Country - reilu maa.
- yllä olevasta linkistä pääset äänestämään PARHAAN eduskuntapuheen. Valittavana on kolme aitoa ryhmäpuhetta, ryhmän nimi on piilotettu. Aiheena on palvelu- ja kuntarakenne eli PARAS-hanke. Kuka puhui parhaiten, viisaimmin, koskettavimmin?
Äänestyksen tulos näkyy reaaliajassa äänestyssivulla. Puhujien nimet julkistetaan kunhan ääniä on rapissut.
ÄÄNESTÄ, OSALLISTU, VAIKUTA
PUHE 1:
Arvoisa puhemies! Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tarkoituksena on toimia nyt käsiteltävän selonteon mukaan kunnallisen kansanvallan lähtökohdista. Kuitenkin käytännössä palvelurakenneuudistuksen ydinongelma on ollut koko ajan se, että uudistus on tehty valtion ja ylikunnallisen hallinnon näkökulmasta. On ollut siis kyse vain kunnan taloudesta, asukasluvusta ja hallinnollisista rajoista kuntien välillä. Ei ole otettu riittävästi huomioon kuntien ja seudullisten alueiden asukkaiden taloudellisia ja yhteiskunnallisia eroja.
Paras-hankkeen taloudelliset tavoitteet voisivat toteutua paremmin, jos sille annetut säännöt eivät olisi niin tiukat. Kuntien välille on syntynyt vuosikymmenten aikana monenlaista yhteistyötä asukkaiden peruspalvelujen järjestämisessä. Esimerkkeinä voidaan mainita sosiaali- ja terveystoimen palvelut ja koulutuksellinen yhteistyö, joita on järjestetty paljolti kuntayhtymien kautta. Nyt nämä vanhat ja hyvinkin toimineet yhteistyön rakenteet ajetaan alas. Selonteossa onkin esitetty paljon lukuja, jotka perustuvat lähinnä toiveajatteluun. Palvelurakenneuudistuksessa on keskitytty lähes pelkästään hallinnollisiin rakenteisiin. Palveluiden sisältö, laatu ja tuotantotapa ovat jääneet hyvin vähäiselle huomiolle.
Ryhmämme mielestä uudistuksessa on unohtunut se tärkein eli pieni ihminen. Ei ole kysytty ja selvitetty riittävästi sitä, miten Paras-hanke vaikuttaa tavallisen suomalaisen elämään. Mistä hän saa tarvitsemansa palvelut ennen uudistusta ja sen jälkeen, paraniko palveluiden saatavuus vai ei? Entäpä millainen kustannusvaikutus uudistuksella on kuntiin ja veronmaksajiin? Kuka asioista jatkossa päättää, ja kuka on vastuussa tehdyistä päätöksistä niin hyvässä kuin pahassa? Tämän kaltaiset kysymykset ja se, että niihin osataan antaa vastaukset, kuuluvat erottamattomasti kansanvaltaan.
Valitettavasti tätä uudistusta on lähdetty tekemään ylhäältä alas eikä alhaalta ylös. Tämän seurauksena kaikissa Paras-hankkeen toiminnoissa näkyy valtiovallan suoranainen sanelupolitiikka, jonka vuoksi kuntien demokraattisilla vaaleilla valitut päätöksentekijät eli valtuustot ja heidän edustamansa yksittäiset kuntalaiset on jätetty sivustakatsojiksi. Tietoa on vaikea saada, ja salailun kulttuuri vahvistuu entisestään.
Arvoisa puhemies! Harvassa ovat ne kunnat, joissa on järjestetty neuvoa-antavia kansanäänestyksiä tai kuntalaiskyselyitä Paras-hankkeen toteutuksesta. Osassa valtuustot ovat juntanneet liitokset läpi pakon edessä xx edustajien toimesta. Ryhmämme mielestä xx puolueet ovat asettaneet kansan selkä seinää vasten. Pieniä kuntia on pakotettu kohtuuttomalta tuntuviin kuntaliitoksiin, kun niitä on liitetty merkittävästi suurempiin kuntiin. Näin on heikennetty oleellisesti myös kuntademokratiaa. Lisäksi on synnytetty useille alueille hallinnollinen tilkkutäkki, kun on muodostettu yhteistoiminta-alueita muiden kuntien kanssa.
Enemmän tai vähemmän vapaaehtoisten kuntaliitosten myötä kuntalaisten mahdollisuudet saada esimerkiksi tarvitsemiaan terveyspalveluja ovat heikentyneet palveluverkon karsinnan ja etäisyyksien kasvun takia. Tästä kehityksestä ovat kärsineet ennen kaikkea huono-osaiset, joiden mahdollisuudet hakeutua pitkän matkan takaa terveyspalveluiden pariin ovat erityisesti taloudellisista syistä heikentyneet. Myös valtiovalta on tunnustanut Paras-hankkeen epäonnistumisen tässä suhteessa. Mutta mikä on ollut Suomen hallituksen ratkaisu ongelmaan? Lisää tiedotusta kansalle. Hyvät ministerit, eiköhän se terveysaseman siirto tullut kuntalaiselle selväksi samalla, kun hän nyki tyhjän talon ovenripaa turhaan. Mitä hallituksen sitten pitäisi tehdä? Palauttaa tietysti palvelut sinne, minne ne kuuluvat. Näin myös huono-osaisten kansalaisten sosiaalinen ja terveydellinen asema saataisiin paranemaan.
Selonteon väläytykset yhä uusien toiminta-alueiden alueellistamisesta kertovat omaa karua kieltään siitä, miten tätä uudistusta viedään eteenpäin yksi vaihe kerrallaan hivuttaen. Kun yksi päätöksenteon ja palveluiden osa-alue alueellistetaan, kohta vaaditaan jo seuraavankin, kyseiseen osa-alueeseen kiinteästi liittyvän osa-alueen alueellistamista.
Seuraava hallituksen tavoittelema askel lienee kuntapalveluiden laaja liikelaitostaminen ja yhtiöittäminen ja lopulta myynti niistä eniten tarjoavalle taholle. Tulokset kunnan toimintojen yksityistämisestä voidaan ennustaa, sillä onhan silloin kyse usein liiketalouden ehdoilla toimivasta yksiköstä, jonka päätarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. On suuri ero sillä, tuotetaanko esimerkiksi terveyspalvelut nollatulokseen pyrkien kunnan omana työnä vai saavatko kuntalaiset samaisia palveluita voittoa tavoittelevalta yritykseltä, joka maksattaa kulunsa ja niiden päälle asetetut voittotavoitteensa loppujen lopuksi kuntalaisten lompakosta.
Nyt, kun palvelurakenteen uudistuksessa haetaan vain taloudellisia etuja, unohtuvat helposti käytännöllisyys- ja tarkoituksenmukaisuuskysymykset siitä, missä menevät uudistuksen rajat. Milloin valtiovalta on tyytyväinen uudistuksen lopputulokseen? Koska on saavutettu ne taloudelliset edut, joita tällä koko uudistuksella on lähdetty hakemaan? Emme usko, että koskaan.
Arvoisa puhemies! Vaaleissa valittujen poliittisten päättäjien mahdollisuudet vaikuttaa oman kuntansa tai kuntayhtymänsä asioihin ovat heikentyneet radikaalisti siellä, missä Paras-hankkeen mukaisia toimia on tehty. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita kahden kunnan työterveyshuollon tuore liikelaitostaminen. Kun päätöksiä liikelaitoksesta tehtiin, luvattiin, että se tuottaa ensimmäisen tilikauden aikana ylijäämää lähes 60 000 euroa, mutta tilinpäätös osoittikin alijäämää lähes 230 000 euroa. Nyt kukaan asiasta päättänyt ei halua ottaa vastuuta näistä veronmaksajille aiheutetuista suurista tappioista.
Arvoisa puhemies! Ei saatu aikaiseksi Parasta vaan saatiin tilalle ongelmia, jotka syövät kuntien budjetteja ja heikentävät kansanvaltaa. Valta Suomessa ei enää kuulu kansalle ja heitä edustaville valtuutetuille, vaan valta on siirtynyt talouselämän vaikuttajille, sijoitusyhtiöiden johtomiehille sekä liikemiesten ja vanhojen puolueiden hyvä veli -verkostoille.
PUHE 2:
Tuskinpa kuntaministeri Hannes Manninen osasi arvata, millaisen pullon hengen hän päästi vapaaksi ryhtyessään ohi silloisen hallituksen ohjelman ajamaan kunta- ja palvelurakenneuudistusta. Koko kuntakenttä on nyt sekaisin. Rakenteita on myllätty tai sitten vanhat rakenteet on betonoitu periaatteella ”mitään ei muuttaa saa”. Koko Paras-hanke on pattitilanteessa monilla alueilla. Tästä kertoo muun muassa se, että kuntajohtajiksi ei ole enää korkeatasoisia hakijoita. Vakavimmat esimerkit ongelmista löytyvät Virtain kaupungista, jossa pitkäaikainen ja arvostettu kaupunginjohtaja Tapani Leppänen irtisanoutui tehtävästään moittien maan hallitusta täysin epäonnistuneesta kuntapolitiikasta. Samanlaista ahdistusta ilmenee monissa muissakin kunnissa.
Selonteossa korostetaan rakenteita ja on unohdettu ihmiset, erityisesti vanhukset, joiden hoito kriisiytyy yhä pahemmin monissa kunnissa. Jos ja kun vuoden kuluttua xx ja xx muodostavat maan hallituksen, alkaa maaseutukuntien voimakas alasajo. Xx avasi tähän ovet selälleen käynnistämällä Paras-hankkeen. .. Ei ihme, että xx kenttäväki jo nyt on peloissaan.
Arvoisa puhemies! Paras-hankkeen suurin vika on sen kaavamaisuus. Se ei ota huomioon olosuhteita maan eri osissa. Kun hallituksen aluepolitiikka on ollut keskittämispolitiikkaa, on kehitys kulkenut yhä hankalampaan suuntaan. Kuntakoko ei ole ratkaiseva kunnan menestyksen ja palveluiden laadun ja tehokkuuden kannalta. Meillä on tehokkaita ja taloudeltaan vahvoja isoja ja pieniä kuntia, mutta on myös tehottomia ja talouskriisissä rämpiviä isoja ja pieniä kuntia. Kuntien väliset erot ovat kasvaneet, eikä hallitus ole kyennyt tekemään vero- ja valtionosuusuudistusta, jolla kehitykseen olisi puututtu. Paras-laissahan on yhtenä keskeisenä osana valtionosuusuudistus, mutta se jäi toteuttamatta. Miksi, ministeri Kiviniemi?
Rakenteiden sijasta pääpaino pitää siirtää palveluihin ja niiden tarvitsijoihin. Kuntapalveluista riippuvaisia ovat lapset, nuoret, sairaat, vammaiset ja vanhukset sekä eri syistä haavoittuvat perheet. Paineet kasvavat erityisesti lastensuojelun, koulun ja vanhustenhoidon osalta. Miten näistä ihmisarvon ja sivistysyhteiskunnan perusasioista selvitään nyt ja tulevaisuudessa, tähän ei löydy vastauksia selonteosta eikä mietinnöstä.
Paras-hanke synnytti muutaman kymmenen kuntaliitosta. Osa on ollut vapaaehtoisia, mutta taloudellisen pakon sanelemia, ja näitä viime mainittuja tulee lisää. Kuntatalous on lukuisissa kunnissa toivottomassa tilanteessa. Vain nopea ja syvällinen vero- ja valtionosuusuudistus voisi pelastaa nämä kunnat ja niiden asukkaiden lähipalvelut. Nyt lähikoulukuolemat sekä kirjastojen ja terveysasemien lopetukset ovat arkipäivää. Säästöjä etsitään palveluja etäännyttämällä. Samalla kustannukset siirtyvät kunnalle, kylien, kaupunginosien ja haja-asutusalueiden asukkaille. Eriarvoisuus kasvaa. Ihmisten perustuslailliset oikeudet ovat vaarassa.
Sosiaali- ja terveydenhuolto muodostaa noin puolet kuntien menoista. Paras-laissa edellytettiin, että perusterveydenhuolto ja siihen kiinteästi liittyvät sosiaalitoimen tehtävät toteutetaan vähintään 20 000 asukkaan alueilla vain eräin poikkeuksin. Hallitukselta meni kolme vuotta aikaa määritellä nuo sosiaalitoimen tehtävät. Viime tammikuussa syntyi päätös, jonka mukaan laki tarkoittaa kaikkia muita sosiaalitoimen tehtäviä paitsi lasten päivähoitoa. Näin siis myös vanhustenhuolto tulee säädöksen sisään. Se merkitsee monilla alueilla vanhusten siirtämistä vastoin tahtoaan kauas kotiseudultaan vieraaseen ympäristöön ja etäälle omaisistaan. Tämä päätös tuhoaa myös kunnallisen itsehallinnon todellisen perustan. Vanhustenhuolto tulee pitää peruskuntien vastuulla.
Monissa kunnissa on säästösyistä omaishoitajan kriteereitä nostettu ja näin on moni omaishoitaja menettänyt sen pienen omaishoidon tukensa ja ne tuiki tärkeät kolme vapaapäivää kuukaudessa. Monissa kunnissa on myös tehty päätös, että uusia omaishoitaja-statuksia ei myönnetä. ”Hoitaa ne kuitenkin”, huokuu kyyninen päättäjän ajatus. Vanhusten korkeatasoinen hoito on turvattava eikä heitä saa asettaa säästöpolitiikan pelinappuloiksi.
Perheiden kasvava pahoinvointi edellyttää lastensuojelun voimavarojen turvaamista. Nykyinen kehityssuunta johtaa kalliiseen laskuun tulevina vuosikymmeninä. Inhimillinen lasku on vielä suurempi. Ammattitaitoinen ja riittävä henkilöstö on turvattava. Myös kouluissa tarvitaan sekä korkeatasoinen opetushenkilöstö että oppilashuolto, joihin kuntien on panostettava. Ryhmämme on huolissaan henkilöstön jaksamisesta ja taloudellisten etujen jälkeenjäämisestä.
Arvoisa puhemies! Kunnilla on joitakin tehtäviä, joiden siirtäminen valtion toteutus- ja rahoitusvastuulle on paikallaan… palo- ja pelastustoimi .. tiestö..
Kunnallishallintoon liittyy vahvasti paikallinen demokratia. Kuntayhtymissä demokratia toimii huonosti. Kunnalliset yhtiöt ovat myös etääntyneet kauas kansanvaltaisesta päätöksenteosta. Ryhmämme vaatii pikaista selvitystä kunnallisen demokratian vahvistamisesta. Jos vaaleilla valituilla valtuutetuilla ei ole todellista päätösvaltaa, he eivät koe tehtäväänsä mielekkääksi. Paikallinen demokratia on arvo, jonka tulevaisuudesta pitää kantaa huolta.
Yksi mahdollisuus on maakunnallisen hallinnon demokratisointi. Laajoilla alueilla joudutaan toteuttamaan yhä enemmän alueen asukkaille tärkeitä palveluita. Toisen asteen koulutus, terveyden- ja sairaanhoito, alueiden suunnittelu ja jätehuolto ovat tällaisia asioita. Jos sosiaalitoimen tehtävät aina vanhushuoltoa myöten siirretään peruskunnilta alueille tai maakuntatasolle, on päätöksenteon demokraattinen perusta entistäkin vakavampi kysymys. Ryhmämme ei kannata maakuntaveroa, mutta on valmis selvittämään maakuntahallinnon uudistamista kansanvaltaiseksi. On erikoista, että osuuskuntapohjalla toimivat maakunnalliset pankit ja kaupat valitsevat ylimmät päättäjänsä suorilla vaaleilla, mutta julkisen sektorin tärkeimmistä ratkaisuista päättäviä henkilöitä ei valita kansan toimesta.
Pääkaupunkiseutu on kokonaan oma lukunsa paikallishallinnon järjestämisessä. Ryhmämme ei ota yksityiskohtaisesti kantaa siihen, miten metropolialueen kuntajako tai muu yhteistoiminta tulee uudistaa. Yhden suuren kaupungin muodostaminen ei kuitenkaan ole välttämättä paras ratkaisu. Tiivis yhteistyö on välttämätöntä. Suuruudesta on esimerkki erikoissairaanhoidossa, jossa on Hus ei ole ihanteellinen malli.
Arvoisa puhemies! Tiivistäen ryhmämme toteaa, että Paras-hanketta on syytä viedä eteenpäin, mutta sitä tulee joustavoittaa siten, että erilaisilla seuduilla, kuten Pääkaupunkiseudulla, eri maakunnissa ja harvaanasutulla maaseudulla sallitaan niiden tarpeita vastaavat ratkaisut. Korostamme myös kuntien talous- ja valtionosuusjärjestelmän pikaista uudistamista sekä kuntien ja valtion välisen tehtävänjaon tarkastelua. Nämä uudistukset jäävät seuraavan hallituksen tärkeiksi tehtäviksi.
Kaikkein tärkeintä on ottaa rakenteiden sijasta lähtökohdaksi ihminen ja hänen tarpeensa, hänen hyvinvointinsa, erityisesti vanhukset, joiden määrä kasvaa, sekä vammaiset ja lapset, joista meidän on kannettava erityinen vastuu. Meidän jokaisen päättäjän olisi syytä pitää työssämme koko ajan mielessä ohje: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”
PUHE 3:
Arvoisa puhemies! Paras-hankkeen tarkoituksena on kunnallisen kansanvallan lähtökohdista vahvistaa kunta- ja palvelurakennetta, kehittää palvelujen tuotantotapoja ja organisointia. Tähän mennessä tuloksia on saavutettu lähinnä hallinnossa.
2000-luvun aikana kuntien määrä on vähentynyt 107:llä, mikä on oikea suunta. Uusimman sosiaalibarometrin mukaan suuremmilla alueilla pystytään turvaamaan palvelut pieniä alueita paremmin. Valtion tulee tukea ja patistaa kuntia yhdistymään myös vuoden 2013 jälkeen, jotta kunnat muodostaisivat järkeviä kokonaisuuksia. Alle 20 000 asukkaan kuntia on edelleenkin yli 300 ja yli 20 000 asukkaan kuntia vain 55.
Päivähoidon, koulutoimen, ympäristötoimen ja monen muun palvelun kehittämisen esteenä ovat turhat kuntarajat. Palvelut eivät ole yhtäläisesti saman työssäkäyntialueen asukkaiden käytössä. Myös sairaanhoitopiireissä palvelut saattavat vaihdella tilaajakunnan mukaan. Näin on mahdollista, että vierekkäisissä hoitokotivuoteissa lepää vanhuksia, joille tarjotaan eri palveluja sen mukaan, mitä kunkin kunta on tilannut ja maksanut. Palveluiden saatavuuden vaihtelevuus on uhka myös kansalaisten väliselle tasa-arvolle. Esimerkiksi päihdehuollon ja mielenterveyspalveluiden tuotannossa erot ovat suurimmat 12 vuoteen.
Iso kunta ei itseisarvona toimi paremmin kuin pieni kunta, jos palveluja ei aidosti muuteta hallintolähtöisestä tuotantotavasta asiakaslähtöiseen tulevaisuuden malliin. Toistaiseksi kehitys on ollut heikkoa. Jos esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttö kehittyy kuten tähän asti, pelkästään niissä tarvitaan vuoteen 2040 mennessä 200 000 uutta työntekijää. Tällainen kehitys on kestämätöntä. Suuremmat kunnat eivät itsessään ole visio. Visio on portaaton ja hallintorajat ylittävä palveluntuotanto, jossa palvelut tuotetaan asiakaslähtöisesti.
Kaikissa palveluissa edes maakunnat, suuret kaupunkiseudut tai -keskukset eivät ole riittävän suuria palveluntuotantoyksikköjä. Erityisesti erikoissairaanhoidon ja vaativan sosiaalihuollon kehittämiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Ne on tuotettava tulevaisuudessa nykyisten viiden yliopistosairaalajohtoisen erityisvastuualueen puitteissa.
Jos suomalainen matkustaa vuosittain lomamatkalle Lappiin tai ulkomaille, voi kerran elämässä tehtävään silmä- tai lonkkaleikkaukseen matkustaa vaikka eri puolelle Suomea. Vain keskittämällä erikoissairaanhoidon vaatimat osaajat sekä kalliit tilat ja välineet saamme parhaat osaajat kannustaviin ja vertaistukea antaviin työtiimeihin sekä leikkaussalit kannattavaan ja taloudelliseen hyötykäyttöön, mikä antaa mahdollisuuksia jakaa usein tarvittavia perusterveydenpalveluja taas laajasti ja ihmisiä lähellä ympäri maata.
Tehokkuutta on haettava ja yhteistyötä lisättävä harvaanasuttujen seutujen lisäksi myös kaupunkiseuduilla. On muistettava, että kuusi suurinta kaupunkia käyttää kolmasosan kuntien menoista. Niiden ei ole tarvinnut nykyisen puitelain väljyyden takia ryhtyä toimiin toimintansa järkevöittämiseksi. Hallitus on onneksi käynnistänyt hankkeen, jossa 20 suurinta kuntaa laatii yhteistyössä tuottavuusohjelmat. Ohjelmien toteutumista arvioidaan kuntien ja valtion yhteistyönä ja hyviä syntyneitä käytäntöjä pyritään soveltamaan muissa kunnissa.
Suurilla kaupunkiseuduilla on tiivistettävä yhteistyötä etenkin liikenne- ja kaupunkisuunnittelussa. Näin saadaan vähennettyä päästöjä ja luotua toimivampia kaupunkirakenteita. Tällä hetkellä esimerkiksi Pääkaupunkiseudulla kunnat kilpailevat turhaan asukkaista keskenään, mikä johtaa hajanaiseen kaavoittamiseen. Sen seurauksia kannetaan ilmastonmuutoksen kautta seuraavat vuosisadat.
Ryhmämme mielestä hankkeen aikana luodut yhteistoiminta-alueet ovat vain välivaihe matkalla kohti vahvoja peruskuntia. Yhteistoiminta-alueiden perusongelma on vaikuttamismahdollisuuksien etääntyminen, kun osallisia ei ole valittu suorilla vaaleilla.
Toiseksi rahoituksen ja palveluntuotannon eriytyessä on vaarana, että palvelu eriytyy myös käyttäjistä. Kukaan ei tällöin aja kokonaisuuden etua eri kuntien pelatessa vain omaan pussiinsa. Yhteistoiminta-alueiden ongelma on ollut myös se, että ne näyttäytyvät kuntalaisille epäselvinä. Asiakas ei tiedä, mitä palvelua mistäkin saa ja kuka palvelun järjestää.
Värderade talman! Samma kriterier för produktivitet, effektivitet, avstånd och tillgänglighet kan inte gälla i fråga om produktion av alla tjänster. Det är viktigt att uppmärksamma tillgången till närservice också i framtiden. I fråga om t.ex. grundskolor måste vi komma ihåg att det handlar om barns grundläggande rättighet till undervisning. Skolvägen får inte ta flera timmar. Detta behöver inte betyda en romantisering av byskolor, bara det att man måste kunna få service på det närmaste möjliga stället oberoende av förvaltningsgränser.
Arvoisa puhemies! Paras-hankkeeseen liittyy kaksi muiden ylitse menevää haastetta.
Hankkeessa on nyt uudistettu lähinnä rakenteita. Uudistus on ulotettava koskemaan palveluiden järjestämistä. On kehitettävä yhteensopivia syvempiä ja tarkempia seurantajärjestelmiä palvelutoiminnan kustannusten seurantaan, vertailuun ja vaikuttavuuteen. Palveluiden pitää muuttua hallintolähtöisistä asiakaslähtöisiksi.
Toinen ongelma on tietojärjestelmien runsaus. Pelkästään terveydenhuollossa on käytössä yli 4 000 erilaista järjestelmää. Kuntien yhdistyessä ja yhteistoimintaa suunniteltaessa on törmätty jatkuvasti siihen ongelmaan, että tietojärjestelmät ovat yhteensopimattomia. Kuten hallintovaliokunta lausunnossaan toteaa, tietojärjestelmät on yhdenmukaistettava. Valtion on velvoitettava julkinen hallinto ottamaan käyttöön yhteentoimivuuden varmistavat menetelmät ja standardit. Tähän tarkoitukseen on varattava riittävät taloudelliset resurssit. Vain tällä edellytyksellä myös tulevaisuudessa yhteistyö eri toimijoiden kesken on mahdollista.
Ryhmämme mielestä Paras-hanke on ollut välttämätön ja tulevaisuudessa se tulee olemaan vielä välttämättömämpi. Kunnat toivovat tiukempaa ohjausta, ja selkeämpää ohjausta tarvitaan.
On välttämätöntä, että tulevaisuudessa palveluntuottamisjärjestelmämme perustuu vahvoihin peruskuntiin. Ensimmäinen askel kohti tätä on tietojärjestelmien yhdenmukaistaminen ja yhteensopivuuden varmistaminen. Toiseksi, on ryhdyttävä tarkastelemaan tarkemmin sitä, miten palvelut tuotetaan.
Det handlar inte enbart om förvaltning och kunder. Styrkan i primärkommunerna ligger i en fungerande demokrati som bör främjas också i fråga om andra lösningar. …kommunstrukturen bygger på starka självständiga kommuner, på aktivt medborgarskap och kundinriktade tjänster.
Kyse ei ole pelkästään hallinnosta ja asiakkaista. Peruskuntien vahvuus on toimiva demokratia, jota pitää edistää myös muissa malleissa. (Ryhmämme mielestä) kuntarakenne perustuu aktiiviseen kansalaisuuteen ja palvelujen asiakaslähtöisyyteen.
***
Nyt ÄÄNESTÄMÄÄN . Kuka puhui viisaimmin, parhaiten, koskettavimmin?
Syvällisempi kulttuuri herättää meidät ajattelemaan, muistamaan ja tiedostamaan.
Päämäärätön, kokeileva taide on uusiutumisen edellytys.
Me halutaan laulaa, soittaa ja tanssia (Lontoon katunuoret).
Historia on osoittanut, että kehityksen voimat ovat kulttuurin voimia. Markkinavoimat tulevat ja menevät, poliittiset voimat vaihtuvat, mutta positiiviset kulttuurin voimat kestävät yli aikojen.
Kulttuuri on yhteiskunnan ankkuri. Kulttuuri on kertomus ajastamme, se on kertomus ajasta ennen meitä, se on kertomus ajasta tässä hetkessä. Kulttuuri on muistimme. Kulttuuri on väline viedä meidän aikakautemme tunnelmia tulevaisuuteen.
Jo ajatuksellisesti kulttuurin tulevaisuuden määrittäminen, etukäteen pakottaminen ruotuun, tuntuu väkinäiseltä, jopa vastenmieliseltä.
Jos kulttuuriksi määritellään lähes kaikki ilmiöt, mitä yhteiskunta sisältää, eikö se banalisoi koko kulttuuri-käsitteen?
Sivuuttaako Suomen kulttuuripolitiikka digitaalisen kulttuurin myös jatkossa?
Upeita näkemyksiä kulttuurin luonteesta. Millä tavalla kulttuurinen näkeminen toteutuu ajassamme? Amerikkalaiskirjailija David Shields vastaa (HS 16.5.2010):
Kirjallisuus on menettänyt merkityksensä länsimaisessa kulttuurissa. Alennustila juontaa juurensa taiteen autonomisoimiseen 1800-luvulla. Romaani puhdistettiin taidemuodoksi ja mielikuvituksen tuotteeksi. Kirjallisuus vetäytyi itseensä ja lakkasi kommunikoimasta tieteen, filosofian ja yhteiskunnallisen ajattelun kanssa. Näin tallattiin polku kohti merkityksettömyyttä. Fiktiosta ja juonikertomuksesta ei ole nykytodellisuuden hahmottajiksi, juoni lukitsee ajattelua. Formalismi ja nihilismi ovat eurooppalaista todellisuuspakoa. Todellisuus on osin ennakoimatonta. Taiteen muodon on vastaavasti oltava joustava, muuntuva. On sekoitettava tekstilajeja, ristivalotettava teemoja, harrastettava ajatuskokeita, todellisuutta on käsiteltävä henkilökohtaiseen tapaan. Tuloksena voi olla lyyrinen essee, kollaasi, proosaruno, askel kertomuksen tuolle puolen.
Leena Kirstinän haastattelusta kuvastuu taiteen ja sen tutkimuksen väheksytty asema Suomessa (KS 2.5.2010). Tiedepolitiikka hylkii humanistisia oppialoja. Elämme teknokratiassa ja tekstuaalisessa maailmassa. Kulttuurin toimintaehtojen tutkiminen on tärkeää, kirjallisuuden on pidettävä yllä vuoropuhelua.
Banaalius: kulttuuri toimialana, jalostusarvona, kulutuksena
Kulttuuriselonteko on oiva näyte kulttuurin latistamisesta ekonomistiseen käsitteistöön, elinkeinoministeriön operoitavaksi:
Kulttuurin osuus Suomen talouden arvonlisäyksestä on vaihdellut kolmesta neljään prosenttiin, kulttuurialojen työllisyys on hieman yli neljä prosenttia työllisestä työvoimasta. Kulttuurin ja joukkoviestinnän osuus kulutusmenoista on hiukan yli viisi prosenttia. Kulttuuri- ja elämysteollisuuden osuus kotitalouksien kulutusmenoista on kasvussa. Valtaosa elämysteollisuudesta on viihdetuotantoa. Kulttuurin kulutus kasvaa eri ikäryhmissä ja myös taiteen kulutuksen voidaan odottaa tulevaisuudessa kasvavan. Kulttuuritoimialojen jalostusarvo.
Lisäarvo! Jalostusarvo! Arvonlisäys! Toimiala! Kulttuurin kulutus! Elämysteollisuus! Osuus, sektori! Kultivoitunut - joskus sillä ymmärrettiin jaloa, jalostunutta. Tänään se on jalostusarvo, hallituksen kielessä kolikoiden kilinä, kassavirta, tilinpito, tuloslaskelma, markkinavoima. Modernisaatiohallitus Anni Sinnemäen sanoin.
Kulttuuri syvärakenteena
Analyyttisempi kulttuurinäkemys? Kirjastossa käteen osuivat Pertti Karkaman Kulttuuri ja demokratia, Simo Häyrysen Suomalaisen yhteiskunnan kulttuuripolitiikka sekä Humakin julkaisema Mahdollisuuksista totta. Häyryseltä vapaasti poimien:
Kulttuuri pureutuu kollektiivisen käyttäytymisen taakse, paljastaa yhteiskunnan hierarkioita, syvärakenteita, myyttien ja suorittamisen taustoja, kollektiivista tiedostamatonta, maailmankuvia, maailmanselityksiä ja niitä ylläpitäviä laitoksia ja tapoja, ’tosiasioiden’ kategorioita, ajattelun ja tuntemisen tapoja, arvorakenteita, sosiaalisina ja kulttuurisina faktoina pidettyjä asiaintiloja, sivilisaation luonnetta, kulttuurin arvo- ja tietojärjestelmiä, mentaliteettia, kulttuurista valtaa ja kurinpitoa. Kaikessa politiikassa on kulttuurinen ulottuvuus.
Kulttuuripolitiikka joko säätelee kulttuuria halutun syvärakenteen mukaiseksi (selonteossa juuri näin: ekonomismi, toimiala, sektori, lisäarvo, imago, taide työelämään kiinnittäjänä ja koheesiona) tai kulttuuripolitiikka muokkaa syvärakenteita (Suomessa viime mainittu on tehty mahdottomaksi esim. yliopistolailla, vertaa Shields, Kirstinä, kulttuurin autonomia, toimintaehtojen tutkiminen).
Kulttuurisen syvärakenteen pohjalta voidaan päätyä ekonomistisesta politiikasta jyrkästi poikkeaviin näkemyksiin. Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen (HS 26.5.):
Taloutta ei pidä kasvattaa vaan supistaa. Tämä on termodynaaminen ja aritmeettinen tosiasia. Kulttuurien tutkimus on osoittanut, että kulttuurit määrittelevät eri aikoina aineelliset tarpeensa ja luonnonvarojen tarpeen hyvin vaihtelevasti.
Eipä ihme että taiteen ja kulttuurin tutkimus heitetään yliopistoista ulos tai vähintään heidät masennetaan. Eduskunnalle annetun selonteon perimmäinen tarkoitus - pehmoretoriikkaan käärittynä - on vietellä kansanedustajat ekonomismiin. - Edustajat, omistakaa kesälomanne kulttuurin tutkimukselle, sivistykselle, unohtakaa selonteot.
Kulttuuri - kauppaa ja imagoa
Selonteko: Kulttuurilla on tärkeä rooli myös kehittyvien maiden talouden vahvistamisessa. Kulttuuri on henkiseen pääomaan perustuvaa taloutta sekä tuotteiden ja palveluiden kauppaa, jota voidaan käyttää tietoisesti edistämään yhteiskuntakehitystä. Kulttuuri on myös tärkeä osa kansainvälistä Suomi-kuvaa, joka voi edistää Suomen kilpailukykyä, matkailuelinkeinoa ja vientiteollisuutta kansainvälisillä markkinoilla.
Suomessa kulttuuri siis alistetaan vientiteollisuuden ja sen imagon välineeksi. Millaiseen maailmaan joudumme? Päätoimittaja Pekka Mervola kiteyttää (KS 14.5.):
Sosialismin paineessa markkinatalous ihmiskasvoistui. Sittemmin markkinatalous laajeni rajusti. Nyt kasvuvaihe on takana ja siirrytään kurjistavaan kilpailuun. Supersuurista yrityksistä tulee ongelma yhteiskunnille ja riski valtioille. Sisäisessä päätöksenteossaan suuryritykset voivat olla suljettuja diktatuureja. Globaali hallinta on tällä hetkellä hajalla, mutta superyritykset on saatava aisoihin.
Yritysmaailmasta yksi ja toinen hyppää ulos. Yritysjohtaja Mervi Wallenius siirtyi Valamon luostariin todeten: aika vaatii uudenlaisia keskusteluavauksia, on haettava uutta näkökulmaa (KS 13.5.). Samoja sanoja käytti professori Hukkinen.
Viimeisin sfääri, missä uusien näkökulmien tarvetta ei tunnisteta, on politiikka, hallitus, eduskunta. Kulttuuriselonteko olisi ollut mitä soveliain foorumi, suorastaan vaatinut sitä, mutta ei, sali on tyhjä. Minne he katosivat, baariin, nokosille, kännyä näpyttämään.
Taiteen politisointi
Suomessa on pilkattu taiteen politisoitumista 1970-luvulla. Kuka oikeasti politisoi kulttuurin? Sen tekee nykyhallitus. Poimitaanpa selonteosta:
Kulttuuri nähdään entistä enemmän alueiden tulevaisuuden keskeisenä kehitystekijänä. Aluekehitystoimijoiden ja alueellisten kulttuurihallintotoimijoiden toiminnan merkitys lisääntyy. Alueelliset taidetoimikunnat ovat osa valtion taidetoimikuntalaitosta. Valtiollisia aluehallinnon toimijoita ovat myös uudet elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskukset (ELY) ja aluehallintovirastot (AVI). Kulttuuri sisältyy ELYjen toimialaan (laki). Maakuntien liittojen tehtäväkuvassa kulttuurin rooli vahvistuu. Toimijoiden välinen yhteistyö nousee avainasemaan. Vahvistetaan elinkeino- ja ympäristökeskusten edellytyksiä edistää alueensa kulttuuritoimintaa ja alan työllisyyttä. Kehitetään taiteen ja kulttuurin aluetoimijoiden keskinäistä koordinaatiota ja tiivistä yhteistyötä valtion ja kuntien aluehallinnon toimijoiden kanssa.
Eduskuntakeskustelun jälkeen valtioneuvoston on määrä tehdä päätös ”laaja-alaisen yhteistyön käynnistämisestä taiteen ja kulttuurin soveltamisaloilla osana eri hallinnonalojen toimintaa … toimenpiteistä taide- ja kulttuuripolitiikan vaikuttavuuden lisäämiseksi yhteiskuntapolitiikassa eri hallinnonalojen yhteistyönä.”
Miksi vain eduskuntakeskustelu? Mihin heitätte kulttuurin ja yhteiskunnan tutkijat, yliopistoväen? Eikö keskustelulla mediassa, netissä, blogeissa, seuroissa ole arvoa? Millaista politiikkakäsitystä te edustatte? Ylätasoa, instituutiota, hallinnoitua, seisotettua.
Kuka asettaa alueelliset taidetoimikunnat? Maakunnan liitto. Eikö tämä ole pöyristyttävää!, katso laki alueiden kehittämisestä 1651/2009, § 12. Eduskunta hyväksyi lain 2009. Maakunnan liittojen ’päättävät’ elimet ovat poliitikkojen keskenään valitsemia. Taidetoimikuntien valinnoilla politiikan sisäpiiri on asetettu ohjaamaan taidetta. Kuitenkin on vaikea löytää ’päättäjää’, joka olisi edes kiinnostunut taiteen sanomasta, tulkinnoista, vihjeistä ja ohjeista. Silti he asemoivat taiteen ’alueiden keskeiseksi kehitystekijäksi’.
Mitä sanoo perustuslaki? Taiteen autonomia on turvattu. Mitä sanoo kulttuuriselonteko toisaalla: päämäärätön, kokeileva taide on uusiutumisen edellytys.
Taide on politisoitu perustuslain vastaisesti. Taide on alistettu ’kehityksen’ ja valtiopolitiikan välineeksi. - Jospa pysähtyneisyyden syy löytyykin tästä! Näinhän toimi myös sosialismi, sosialistinen realismi, kulttuurin saavutusten näyttely.
Miksi iso sali tyhjenee kulttuurikeskustelun alkaessa? Pitääkö tällaista eduskuntaa kestää? Miksi hallitus saa istua?
Olisipa enemmän kuin yksi näin puhuvia kansanedustajia: ”Kehityksen voimat ovat kulttuurin voimia. Markkinavoimat tulevat ja menevät, poliittiset voimat vaihtuvat, mutta positiiviset kulttuurin voimat kestävät yli aikojen.” Olivatko Aleksis Kiven viimeiset sanat: minä elän. Päättikö Ovidius teoksensa samoihin sanoihin?
Onko Suomi Iran? Elokuvaohjaaja Kiarostami sanoi äskettäin (HS 20.5.2010):
”Valtaan kytketyistä teoksista ei tule taideteoksia vaan vallan työkaluja. Taiteen pitää olla irrallaan vallasta ja ajankohtaisuuksista, sillä vain silloin taiteella voi olla oma merkityksensä, joka on syvästi poliittinen. Taide on ikuisempaa kuin valta.”
Ketteryys
Selonteko: Luova työ edellyttää ketteryyttä ja joustavuutta. Sen voima ei ole makro- vaan mikrotaloudessa.
Miksi mikrotaloudessa? Kulttuuri ja sen tutkimus ovat laaja-alaista luovaa työtä. Pohdittavana on talouden moraali, yhteiskunnan rakenteistuminen ja mentaliteetti. Tämä jos mikä on makroa. Kulttuuri kulkee talouden yllä, alla, sisällä ja vieressä.
Luova työ
Selonteko: Luovan työn luonteeseen kuuluvat kokeilu, satunnaisuus ja leikki. Luova työ on kulttuuritoimialojen talouden ydinresurssi ja muutosvoima. Luovuus on kyky yhdistellä asioita ja merkityksiä uusiksi kokonaisuuksiksi ennen kokemattomalla tavalla. Luovuuden edellytyksiä ovat ihmisten henkinen liikkuvuus ja ajattelun avaruus, elämänympäristöjen monimuotoisuus sekä mahdollisuus leikkiin ja kokeiluun.
- Hienoa. Mutta astukaapa valtion virastoon tai muualle työelämään. Olemmeko ennen kokemattomia? Yhdistelläänkö asioita uusiksi? Onko ajattelu avaraa? Sallitteko meidän leikkiä, tehdä avoimia kysymyksiä?
Työelämässä on puolet suomalaisista, yli 2 miljoonaa. Onko miljoonien työ luovuuden kehto? Saammeko olla yrittäjiä työssämme, oivallusyrittäjiä? Onnistumisen (suoriutumisen) mittariksi ehdotan seuraavia: yleisön kiinnostus, lukijoiden määrä ja ilo, sosiokulttuurinen innostaminen.
Luova talous ja kulttuurivienti
Selonteko: Kulttuuri on henkiseen pääomaan perustuvaa taloutta sekä tuotteiden ja palveluiden kauppaa… Kulttuuriosaaminen on tulevaisuuden luovan talouden keskeinen menestystekijä… Työ- ja elinkeinoministeriön kanssa jatketaan luovan talouden strategisen hankkeen jatkotoimenpiteitä. Kehitetään kulttuuritoimialojen talouden arvoverkostojen toimivuuden, yrittäjyyden, liiketoiminta- ja markkinointiosaamisen, kulttuurituonnin ja -viennin sekä kulttuurimatkailun edellytyksiä.
Mössökieleen kätketään mikä tahansa politiikka. Sinfoniaorkesterit ry:n Kalevi Aho sekäAvantin Kari Kriikkusanoutuivat irti opetusministeriön tuesta kaupallisille yrityksille (HS 15.5.). - Viennin edistäminen on uusi tavoite, perusteena on Finpron selvitys, kulttuurivientiohjelma Kiinaan sekä hallitusohjelma, vastaa ministeriö.
Framen toiminta oli taiteilijaperusteista. Sen takia se lopetettiinkin, arvelee Taide-lehti.
Kaiken kaikkiaan: sinfonikot, kokeileva musiikki, kuvataiteilijat, kaikki heidät ja meidät raivataan pois ’lisäarvoa’ tuottavan kulttuuriviennin tieltä. - Voi maailman latteutta, kauppapuksujen kulttuuria, sinivihreää hallitusta, luovaa taloutta, syrjäyttämisen politiikkaa.
Kulttuuritutkimuksen korporaatio
Selonteko: Kehitetään kulttuurin alojen monitieteisen tutkimuksen rahoitusmahdollisuuksia. Päätoimijoina ovat ministeriöt, Suomen Akatemia, yliopistot ja tutkimuslaitokset sekä säätiökenttä.
Tällä toimijarakenteella ei ole pelkoa kulttuuristen syvärakenteiden tutkimuksen viriämisestä. Ekonomisti Juhana Vartiainen moittii Suomea äärikorporatiiviseksi. Vastaava sulkeuma on tieteen, tutkimuksen ja innovaatioiden kentässä. Sulkeuma lukittiin mm. yliopistolailla. Ajatelkaa tätä: kulttuurin tutkimuksen päätoimijoina valtion ministeriöt ja virastot, akatemia ja laitokset, tehtävänä löytää lisäarvoa, jalostusarvoa ja imagoa. Kulttuurin uusi kultakausi.
Mitä tekevät kansanedustajat? Hiipivat loukkoihinsa.
Kokeileva politiikka
Päämäärätön, kokeileva taide on uusiutumisen edellytys. Luovan työn voima on mikrotaloudessa. Näin selonteko opettaa. Eikö kokeilevuus ja mikrotalous hedelmöittäisi myös politiikkaa? Miksi tämä halutaan estää? Miksi vaalilakiin halutaan 3 prosentin valtakunnallinen äänikynnys? Kynnyksellä ehkäistään ’päämäärätön, kokeileva politiikka’, oikeammin sanoen päämäärien arviointi ja etsintä, mikä on politiikan perustehtävä, estetään luovuus ja kokeilevuus. Ilkka Kanerva kertoi jo syynkin: eduskuntaan ei pidä päästää hörhöjä. Taiteessa ja yhteiskunnassa hörhöily on uusiutumisen edellytys (tosin seulottuna ja sovelluksiin ohjattuna).
Kulttuurin laaja kaari, tulevaisuus
David Shieldsin mukaan kirjallisuus (taide) on ollut syrjässä pari vuosisataa. Samaan aikaan talous on tuottanut yhteiskuntaan kriisin toisensa jälkeen. Raimo Väyrynen sanoo Euroopan unionia rakennetun rationaalisten markkinoiden mallin mukaan (Turun Sanomat 19.5.). Tämä yhtälö ei mene tasan, mistä klikkaa.
Kulttuuriministeri Wallin kirjoittaa (HS): Olemme ajautumassa kriisien pakottamana post-nokialaiseen yhteiskuntaan. Yhteiskuntien ja talouksien kriisejä ovat aina seuranneet tuotantotapojen muutos, talouden kasvu ja uudet markkinat.
Kulttuuriselonteko: talouden kasvua syntyy taiteen sovellusten ulottuessa kerrannaisvaikutuksina yhteiskunnan kaikille sektoreille. - Taiteen kerrannaisvaikutus? Tämähän kuulostaa Keynesin työllisyyskertoimelta? Valtion sykäys poikii moninkertaisen vaikutuksen. Uusi talousinnovaatio: kulttuurikerroin?
Keynesille riitti rahan ja tavaran kierron kiihdyttäminen (kysynnän lisäys), kapitalismin pelastaminen. Niinpä maailma hukkuu tänään bulkkiin. Sosiaalivaltio teki ihmisestä rahankierron välikäden, välivaraston, tukiautomaatin. Nyt talous huutaa taidetta apuun. Aallon pajat ja pojat designia Koneelle nystyröimään. Ihmiset olkoot missä ovat, onnensa nojassa.
Mikä on nykykriisin ongelma, analyysi ja ulospääsy? Onko ongelmana taiteen vuosisatainen syrjäytyminen? Vai rationaalisuusharha, talouden ratkeamaton kriisialttius? Jos ongelma on molemmat, niin pitäisikö ne ratkoa yhdessä? Eikö tässä tarvittaisi kulttuuritutkimusta, syvärakenteiden tutkimista, ei pinnallista kerroinhölöä, ei pelkkää designia, ei Etlan, VATTin eikä Kianderin ekonomismia.
Kuinkahan kulttuuri miellettiin antiikin Kreikassa, Roomassa, 1800-luvun Suomessa, 1930-luvun kriiseissä, sosiaalivaltiossa, entä tänään? Mitkä kaikki ovat kulttuurisia arvoja: hyvyys, kauneus, totuus, minuus, kohtuus, keskitie, harmonia, katharsis, uusiutuminen, dynamiikka, vointi, onni, onnellisuus.
Kulttuurin vaikuttavuus
’Vaikuttavuutta’ tungetaan kaikkialle: yliopiston vaikuttavuus, tieteen vaikuttavuus, kulttuurin vaikuttavuus, taiteen vaikuttavuus, vaikutusten arviointi: yva, sova, tava, suva. Vaikuttavuus on vallanpitäjien kieltä. Voiko ihminen vaikuttaa elämäänsä, työhönsä, politiikkaan, kulttuuriin - näin päin kysymys on asetettava.
Vaikuttavuuspuheessaan kulttuuriselonteko kulkee nurinpäin. Oikeasti taide arvioi politiikkaa, työelämää, taloutta ja yhteiskuntamoraalia.
Yhteiskunnan organisoitumisen tulee määrittyä kulttuurisesti, ei työsopimuslailla: dialogisuus, keskustelevuus, koettelevuus, haastavuus, ihmettelevyys, kyseenalaistus, nauru, leikki.
Mihin tässä tarvitaan eduskuntaa? Mitä sana tarkoittaa - edus, minkä edus? Viittaako se johonkin, mihin? Tieteilijät todistelevat luonnon ja kulttuurin itseorganisoituvuutta. Mihin siis tarvitaan eduskuntaa?
Eduskunta-Finlandia
Politiikan arviointi -blogi ryhtyy myöntämään vuotuista Eduskunta-Finlandiaa. Palkinnon saa kansanedustaja, joka laatii (puhuu) parhaan lyyrisen eduskuntaesseen.
Vuonna 2010 valinta tehdään kulttuuriselonteon lähetekeskustelun perusteella. Ehdokaskolmikko valikoitui nopeasti: Esko Ahonen (kesk), Sanna Lauslahti (kok) ja Pertti Virtanen (PS).
Palkinnonsaaja julkistetaan samana päivänä kun eduskunta äänestää ydinvoimasta. Päivän valinnalla korostetaan lyriikan ensisijaisuutta ydinvoimaan nähden. Kannustamme eduskuntaa kulttuurin ytimeen.
Tällä kertaa palkintoehdokkaiden valintaa helpotti suuresti se, että 97 % edustajista poistui salista jo ennen kulttuurikeskustelua, vaalikauden ainoaa. Vihreistä yhtään sanaa eivät sanoneet Janina Andersson, Tuija Brax, Pekka Haavisto, Timo Juurikkala, Heli Järvinen, Johanna Karimäki, Ville Niinistö, Kirsi Ojansuu, Anni Sinnemäki, Johanna Sumuvuori ja Oras Tynkkynen. - Ajatelkaa, neljä vuotta eduskunnassa eikä sanaakaan kulttuurista! Saavutus tämäkin, ei onnistu kaikilta. Elämä kai sujuu ilman kuluttavaa kulttuuriakin. Niiden kolmen vihreän, jotka jotain sanoivat, puheita ei filosofia (viisaudenrakkaus) raskauttanut.
Suomen johtajisto kehuu teknologista osaamisstrategiaansa: Tekes, VTT, Sitra, huippuyksiköt, Shokit, Aalto ym. Rahaa siihen on mennyt ja menee mittaamaton määrä. Se raha on pois vaihtoehtoisesta käytöstä.
Olisiko tiedettä ja kehitystyötä voitu ohjailla toisin? Onko tällaista kysymystä kukaan edes esittänyt, saatikka yrittänyt vastata (vaihtoehtovertailut, vaihtoehtoiskustannus)? Olisiko osaamista voitu kehittää laveammalta pohjalta, kansalaislähtöisemmin, mukaan innostaen, virikkeitä etsien ja tarjoten? Onko Suomen ”osaamispolitiikka” rajaavaa, vaihtoehtoja poissulkevaa, yksiarvoista?
Mitä kehuttu ”osaaminen” itse asiassa on? Ennen kaikkea mitä se ei ole: syvyys, laveus, sivistys, kauneus, hyvyys, totuus? Minkä tyyppisiin kysymyksiin ja kenen tarpeisiin ”osaaminen” pyrkii vastaamaan? Mitä kysymyksiä ja tarpeita se ei ole huomaavinaan?
Ihmiskunnan tietämys on monessa asiassa huteralla ja eettisesti kyseenalaisella pohjalla. Menneen viikonlopun uutistarjonnasta poimin kolme juttua, joissa tämä huteruus tavalla tai toisella pilkistää.
Taleb sanoo ihmettelevänsä, miksi sellaisia ammatteja kuin arvopaperianalyytikko tai ekonomisti on edes olemassa. Valitettavasti ei ole poliisia, joka valvoisi taloustieteilijöiden tekemisiä. Rehellisyyttä on vain Einsteinin ja Darwin kaltaisilla riippumattomilla tieteilijöillä.
Maailman rahoitusjärjestelmän ja rahatalouden perustana on ”oikeaa” rahaa, kuten käteistä ja milloin tahansa nostettavia pankkitalletuksia vähän vaille 6 000 miljardia Yhdysvaltain dollaria vastaava määrä. Eri tavoin sovittua velkaa ja muuta ”korvikerahaa”, kuten johdannaissopimuksin luotua likviditeettiä on liikkeessä yhteensä yli satakertaisesti ”oikeaa” rahaa runsaammin. Kaiken ”korvikerahan” määrä on lähes 750 000 miljardia dollaria.
Maailman viime vuoden tavarakaupan ja palveluiden arvo oli Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n mukaan vajaat 60 000 miljardia dollaria. ”Oikeaa” rahaa oli siis liikkeessä karkeasti kymmenesosa maailman bkt:stä, mutta erilaista ”korvikerahaa” noin kymmenen kertaa maailman vuotuista bkt:tä suurempi määrä.
Talouden eri toimijoiden velka voi kasvaa talouskasvua nopeammin vain aikansa, mutta ennen pitkää mitta tulee täyteen. Jos velka kasvaa suoranaiseksi velkakuplaksi, on edessä kuplan puhkeaminen ja romahdus. Independent Strategyn mukaan maailmantalouden eri osissa on parhaillaan niin paljon erityyppisiä velkavastuita, että käsillä on taloushistorian mittavin velkakupla.
Erittäin suuri osa rahoitusmarkkinoiden velkavastuista on tarkoitus maksaa velalla rahoitettujen sijoitusten tuotoilla tai oletetuilla myyntivoitoilla. Tätä kaikkein epävarminta luottojen muotoa Minsky kutsui pyramidirahoitukseksi.
Rami-projektin (Radical market innovations) ensimmäisessä vaiheessa seitsemän tutkijatiimiä kartoitti muun muassa kehitysmaiden kuluttajien tarpeita, pakkauksiin liittyviä arvoverkostoja, metsäklusterin kaupallistamisosaamista ja nuorten mediakäyttäytymistä. Mukana oli tutkijatiimejä Aalto-yliopistosta, Helsingin yliopistosta, Tukholman kauppakorkeakoulusta ja VTT:ltä. Tutkimustulokset lupaavat hyvää: mahdollisia uusia liiketoimintaideoita on tunnistettu lukuisia, ja suomalaisen metsäklusterin osaaminen verrattuna kansainvälisiin kilpailijoihin on vahvaa. Tekes edesauttaa strategisen huippuosaamisen keskittymien toimintaa sekä rahoittaa niiden tutkimusohjelmia ja hankkeita.
Kommentti: Miten tällainen ”kehitysmaiden kuluttajien kartoitus” eroaa siitä kilpajuoksusta jota Euroopan siirtomaavallat harjoittivat ensimmäisen maailmansodan alla ja joka osaltaan pohjusti sotaa? Näin toimii Suomen osaamisstrategia, Metsäklusteri Oy, yksi Shok.
Lisää ajatteluhaudontaa (vertaa Taleb)
Suomessa on joitakuita ajatuspajoiksi kutsuttuja instansseja. Kullakin puolueella taitaa olla omansa, valtion rahalla osin ylläpidettyjä: Keskustalla E2, demareilla Sorsa-seura, Vasemmistoliitolla mikä sen nimi oli, Kokoomuksella mikähän se oli? Elinkeinoelämällä niitä on kasapäin: EVA, Etla, EK, Aalto ynnä muut, niissä raha roiskuaa. Joka paikan tietäjä ja lemmikki on Demos-Helsinki. Tuskin löydät seminaaria, jossa ei olisi Demoksen puhujaa. Puheen sisällön arvaat ennakolta: cityelämän ihanuutta, kuluttajuuden ylistystä, modernisaatiota, sanahelinää, käteen ei jää mitään.
Suomeen tarvitaan lisää ja erilaisia ajatushautomoja. Kansan vaaliliitto, tehän (mehän) voisitte pystyttää oman!
Metro-lehdessä osui silmään Johanna Karimäen K-infon tilaisuutta koskeva ilmoitus. Ilmoituksessa oli henkilökohtaisen vaalimainonnan sävy kuvan kera. Herää kysymys kuka maksoi ja mistä varoista: vihreä eduskuntaryhmä eduskunnalta saaduista toimintarahoista, vihreät puoluetuesta vai Karimäki itse?
Sama kysymys koskee kokoomusta juuri nyt. Mistä rahoista maksetaan kokoomuksen julistautuminen vihreäksi valtaisine lehti-ilmoituksineen?
Eikö olisi asianmukaista edellyttää, että tällaisissa ilmoituksissa kerrotaan, kuka on maksaja sekä (mahdollisen valtion) rahan lähde, peruste ja määrä? Jos kyseessä on tuleva vaaliehdokas, niin eikö olisi moraalista sisällyttää tiedot vastaiseen vaalirahailmoitukseen?
Vaalirahakohussa vihreät ovat näytelleet maan pelastajaa. Tätä on vaikeahko uskoa. Puoluesihteerit laajensivat puoluetuen jaon myös kuntatasolle, lehtikuvissa leveimmän hymyn läväytti vihreiden Panu Laturi. Vihreä oikeusministeri Brax toi eduskuntaan vaalilakiesityksen valtakunnallisine äänikynnyksineen, jolla myös vihreät rakentavat muuria uusia tulokkaita vastaan vieden politiikalta uusiutumismahdollisuuden. Tämäkö on maan pelastamista, vihreiden saavutus? Eduskunnan hallitusaitiossa oikeusministeri Brax hymyili epäilijöille ivallisesti. Viime vaaleissa vihreät naiset jakoivat rahaa (täytyi olla peräisin puoluetuesta) naisehdokkaille ympäri maan. Jos temppu toistuu tulevissa vaaleissa, niin toivon, että joku tekee tasa-arvovalituksen.
Tiedoksi puolueille: vaaleissa en äänestä vaalirahan käyttäjiä, tapahtuipa se missä muodossa ja missä vaiheessa tahansa.
Epäuskoisena olen kuunnellut, kun Johanna Karimäki eduskunnan tilaisuuksissa esiintyy köyhyyden syvimmän alhon kokeneena ja kuitenkin köyhäilijällä on yht’äkkiä varaa heittää 20 000 euroa tai enemmän riskialttiiseen vaalimainontaan. Minulla, eduskunnan takuupalkkalaisella (palkka lienee puolet edustajan palkasta, vuosittain laskee reaalisesti kuin Kreikassa konsanaan), irtisanomisuhan alaisella, työelämän orjuuttavuuden joka päivä näkevällä ja kuulevalla, ei moisia kymppitonneja ole.
Politiikan ja työelämän sfääri repeää kahtia: toisaalla proletarisoituva, unohdettu ja ylenkatsottu valtion palkkatyöläistö, toisaalla puoluerahoilla melskaava politiikan joukko. Ehdotukseni ja toiveeni on, että vaalirahat ja puoluetuet kaikissa muodoissaan lakkautetaan sataprosenttisesti. Tulkaa joukkoomme juttelemaan, älkääkä sievistelkö lehti-ilmoituksissa (jotka nekin lopulta me maksamme).
Kahtia repeää myös maa. Citystä pääsee eduskuntaan oikeanlaatuisesti hymyillen. Henkilömääriin sidotut tuolit ja puoluetuet kasvattavat tilallista epätasapainoa vaali vaalilta. Tuloksena on metropoliylimielisyys, minkä loisteliain näyte on juuri tänään (19.5.) eduskunnalle annettava kulttuuriselonteko.
Oma hauskuutensa vaaleissa on kuvamanipulaatio. Mitä manipuloidumpi kuva, sitä vähäisempi asiauskottavuus, ajattelen minä.
Vastauksen saamiseksi yllä olevia kysymyksiä on turha esittää. Kollegiaalisten edustajien ”hyviin käytäntöihin” kuuluu olla kommunikoimatta maallikoiden kanssa. Vastaako Päivi Lipponen, vastaako Johanna Karimäki, vastaako Outi Alanko-Kahiluoto, vastaako Timo Soini blogikommentoijien kysymyksiin?
Professori Atte Korhola kertoi 10.5. Hartwell-ilmastokannanotosta. Tutkijaryhmä eri puolilta maailmaa ehdottaa ilmastopolitiikan uudistamista. Korholan tiedotteesta ja Hartwell-kannanotosta voimme poimia seuraavaa:
Kannanoton perusperiaate on ihmisarvoisen elämän edistäminen kaikkialla maapallolla. Ilmastokysymyksen uudelleenarviointi ihmisarvoisen elämän näkökulmasta ei ole ainoastaan jalomielistä, vaan se on myös välttämätöntä ja todennäköisesti tuloksellisempaa kuin ihmisten vikoihin, puutteisiin ja pahoihin tekoihin keskittyminen. Ihmisarvoisen elämän takaava ilmastopolitiikka tarkoittaa energiansaannin tasapuolisuutta, maapallon ekojärjestelmän suojelemista ja ilmastoriskeihin varautumista. Yhteiskuntien on varauduttava poikkeuksellisiin sääilmiöihin riippumatta niiden syistä.
Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen on tärkeä asia, mutta se voidaan saavuttaa vain muiden, poliittisesti kiinnostavien ja äärimmäisen käytännöllisten tavoitteiden sivutuotteena.
Ilmastopolitiikka tulee hajottaa osiinsa, joita punnitaan omien meriittiensä mukaan: metsät, ilmanlaatu, maankäyttö, adaptaatio jne.
The Paper therefore proposes that the organising principle of our effort should be the raising up of human dignity via three overarching objectives: ensuring energy access for all; ensuring that we develop in a manner that does not undermine the essential functioning of the Earth system; ensuring that our societies are adequately equipped to withstand the risks and dangers that come from all the vagaries of climate, whatever their cause may be.
The ultimate goal of doing this is to develop non-carbon energy supplies at unsubsidised costs less than those using fossil fuels.
To reframe the climate issue around matters of human dignity is not just noble or necessary. It is also likely to be more effective than the approach of framing around human sinfulness – which has failed and will continue to fail.
The problem is epistemological. It is a characteristic of open systems of high complexity and with many ill-understood feed-back effects, such as the global climate classically is, that there are no selfdeclaring indicators which tell the policy maker when enough knowledge has been accumulated to make it sensible to move into action. Nor, it might be argued, can a policy-maker ever possess the type of knowledge – distributed, fragmented, private; and certainly not in sufficient coherence or quantity – to make accurate ‘top down’ directions. Hence, the frequency of failure and of unintended consequences.
Therefore, in our view, the organising principle of our effort should be the raising up of human dignity and in that pursuit, our re-framed primary goals should be three:
1) to ensure that the basic needs, especially the energy demands, of the world’s growing population are adequately met. ‘Adequacy’ means energy that is simultaneously accessible, secure and low-cost…
About 1.5 billion worldwide people lack access to electricity.
The primary rationale for the policy goals articulated below is to improve the quality of human life– through securing public benefits in developed and developing countries and through managing the multi-faceted natural asset of tropical forests.
Securing access to low-cost energy for all, including the very poor, is truly and literally liberating. Building resilience to surprise and to extremes of weather is a practical expression of true global solidarity.
All-inclusive “Kyoto” type of climate policy needs to be broken up into separate issues again, each addressed on its merits and each in its own ways. Adaptation, forests, biodiversity, air quality, equity and the many other disparate agendas that have been attached to the climate issue must again stand on their own.
In stating these goals we assume a radically different framing of what the idea of anthropogenic climate change means for an early twenty-first century world and what that, in turn, means for practical politics.
Olkoot Hartwellin kannanoton motiivit ja pyrkimykset mitkä tahansa, niin yllä olevat lähtökohdat ALLEKIRJOITAN erittäin painokkaasti.
Suomen ja länsimaailman ilmastopolitiikka ei rakennu yllämainituille lähtökohdille. Ympäristöpolitiikka ei ole antropogeenistä, ihmislähtöistä. Ilmastopolitiikka on ylhäältä sanelevaa, rajoituksia asettavaa, suoraan tai mutkien kautta ihmisiä syyllistävää. Ilmastopolitiikka on kuuro antropologisille ja sosiaalisille kysymyksille: itsekunnioitus, saatavuus kaikille, osallisuus, alhainen hinta.
Olkoon lukija eri mieltä kanssani, mutta ei erityisen mieltä ylentävää ollut eilen (11.5.) kuulla vihreän eduskuntaryhmän ryhmäpuhetta Ville Niinistön suulla:
” Sinivihreä hallitus on tehnyt uraauurtavaa työtä suomalaisessa ilmasto- ja energiapolitiikassa. (Välihuutoja) Se on ensimmäisenä hallituksena Suomessa ottanut vakavasti ilmastonmuutoksen torjumisen. Olemme toteuttamassa yhteensä miljardin euron ekologista verouudistusta. ”
’Miljardin euron ekologinen verouudistus’ on ylhäältä saneltua, sosiaalisille kysymyksille tunnotonta ilmastopolitiikkaa. Olennainen osa ’uudistusta’ oli Kela-maksun poisto. Se on yksi vaihe sarjassa, jolla murennetaan köyhien eli kansaneläkkeen varassa elävien perusturvaa. Tätä vihreät kehuvat koko vaalikauden suurimmaksi voitokseen, eilen siis Ville Niinistö vihreiden ryhmäpuheenvuorossa, reilu viikko sitten Anni Sinnemäki lauantaiaamun TV-haastattelussa.
- Vihreät, tällaisella politiikalla te teette ainakin minusta Hartwellin julistuksen ja Atte Korholan vuorenvarman kannattajan.
Sosiaalinen tunnottomuus näkyy myös EU-politiikassa juuri nyt, Kreikan ja muiden ’kestävyyskriisien’ hoidossa. Vuoden 2008 finanssikriisissä pelastitte pankkijärjestelmän, syöksitte valtiot velkoihin, suon silmään. Kreikan kriisissä te jälleen pelastatte pankkijärjestelmää. Frankfurtiin lentäen matkaava näkee koneen ikkunasta pankkien valtaisat tornit. Siinä on teidän pankkijärjestelmänne: röystäilevää elämää, rajattomia palkkioita aivan kuten Suomen pankeissa ja tel-yhtiöissä.
Kreikan, Suomen ja EU:n kansat te saatatte kuoleman partaalle ’kestävyysvajetta’ hoitaessanne. Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa Järvenpään valtuustossa tarvittiin turvamiehiä, kyse oli vanhusten siirroista, siis kestävyysvajeenne hoidosta.
Euroopan ilmastopolitiikka ja talouspolitiikka syyllistää ja syrjäyttää kansoja, ihmisten osallisuutta ja itsekunnioitusta. Kreikan lainapaketissa ministereitä ei vähääkään kiinnostanut mitä mieltä kreikkalaiset ovat, riittää kun asia vieritetään parlamentin läpi. Toinen esimerkki: Suomen eduskunnassa vihreä edustaja vaatii ”tuulipuistojen massiivista ja mielivaltaista yva-lupamenettelyä kevennettäväksi, sillä liian raskas ja arvaamaton yva-prosessi on nyt kehityksen esteenä.” Kuitenkin eurooppalainen maisemasopimus edellyttää menettelytapoja, joiden kautta yleisö, paikallis- ja alueviranomaiset ja muut asianosaiset voivat osallistua maisemapolitiikan määrittelemiseen ja toteuttamiseen. - Mitäpä sopimuksista ja laeista, kun Eurooppaa tornitetaan.
Televisiossa Katainen ja Vanhanen suoltavat populismisyytöksiä demareille, kun he äänestävät Kreikka-pakettia vastaan. Mitä on populismi, popula, kansa? Popula olemme me. Populismisyyte on syyte meitä vastaan, meidän ymmärryskykyämme vastaan. Te uskotte, että vain teillä on ymmärrys ja tieto.
Ihmisen itsekunnioituksesta (dignity) lähtevää politiikan muotoilua tarvitaan ilmasto- ja ympäristöasioihin. Sitä tarvitaan EU- politiikkaan ja talouspolitiikkaan. Ylhäältä tarjoiltu hyvinvointipuheenne on höpöä. Tarvitsemme lisää Hartwellin julistuksia.
Riikka Söyring sanoi eilen ”Kansan vaaliliitto” -juttunsa kommenteissa:
”Tarkoitus on suuntautua eduskunta- JA kunnallisvaaleihin. Vaaliliitto yhdistää pienet puolueet, kansalaisjärjestöt (nyt saa hallitus kaipaamaansa kolmannen sektorin toimintaa ihan urakalla ja eri yhteisöt… Yhteistä vaaliohjelmaa rassataan kasaan… Yhteistä oli myös epäluottamus valtapuolueisiin ja niiden kykyyn (ja varsinkin haluun) hoitaa nimenomaan kansan asioita. Vaaliliitto on väljä liitto, jossa ajetaan ryhmiä yhdistäviä asioita yhdessä mutta jokainen ryhmä jatkaa silti omaa toimintaansa .”
1) Eduskuntavaalit ovat vaalipiirikohtaiset. Pyrkiikö ”kansan vaaliliitto” olemaan yhtä, useaa tai kaikkia vaalipiirejä koskeva? Miten vaaleihin valmistautumista on lähestytty eri vaalipiireissä?
2) Mitähän kaikkia järjestöjä, ryhmiä, pienpuolueita mahdollisesti on mukana ja millä tavalla?
3) Miten vaaliliiton sisältö (vaatimuslista, ”ohjelma” tai muu sellainen) hahmottuu. Vaaliliiton nettisivulta löytyi 12 kohdan lista. Ensi lukemalla se vaikutti reagointipainotteiselta (mikä ei välttämättä ole huono asia sekään).
Kysymyksiä olisi varmaan monia muitakin. KERTOKAA KAIKKI.
***
Tämäntapaiselle kansalaislähtöiselle toiminnalle saattaisi hyvinkin olla kiinnostusta ja tarvetta. Nykyisissä eduskuntapuolueissa ainakin minua ärsyttää ja vieraannuttaa niiden sulkeutuneisuus, itseriittoisuus, joka helposti kääntyy ylenkatseeksi. He ovat keskenään ”kollegoita”, muiden ihmisten läsnäoloa he huomaa.
